Samuel Beckettin Leikin loppu -näytelmä on peili – mitä vammaisuus tuo klassikon tulkintaan?
Samuel Beckettin Leikin loppu -näytelmä ei anna helppoja vastauksia. Se pakottaa katsomaan toimintakykyä, riippuvuutta ja vallankäyttöä, sillä näytelmä tuo lavalle hahmoja, joiden toimintakyky eroaa normeista. Pekka Heikkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen muistuttavat, ettei pelkkä representaatio riitä, jos vammaiset tekijät itse eivät pääse koulutukseen ja näyttämöille.
Synkkä maisema, jossa elävät vain rotat ja muutama, toimintakyvyltään eri tavoin vajavainen ihminen. Missään ei kuulu linnunlaulua. Ikääntyneet ja höpsähtäneet nainen ja mies asuvat roskiksessa. Keskellä huonetta vanhassa nojatuolissa istuu heidän sokea ja alaraajahalvaantunut poikansa ja hänen palvelijanaan ontuva mies.
Tampereen Teatterikesän versio Samuel Beckettin klassikkonäytelmästä Leikin loppu kylmäsi katsojaa pitäen otteessaan Pekka Heikkisen, joka näytteli sokeaa ja halvaantunutta Hammia, ja Bakr Hasanin, eli Clovin rooliin heittäytyneen Beckett-faniksi paljastuneen näyttelijän, loistavien roolisuoritusten ansiosta. Näytelmä sai ensiesityksensä jo vuonna 1957, eikä Beckettin tekstiä saa muuttaa. Silti, näytelmä olisi voitu kirjoittaa dystopisena tulevaisuudenkuvauksena: näin käy, jos emme muuta kollektiivisesti ajattelua yhteisöllisemmäksi ja ala miettimään kestäviä ympäristöratkaisuja. Tämä voi olla nykykatsojan tulkinta.
Vastaavasti katsoja voisi sanoa näytelmän viestin olevan se, että kyynisinkin kaipaa sisimmässään laumaa eikä kukaan selviä yksin. Erityisesti vammaisen näkökulmasta ajatus toisen tarvitsemisesta voi pitää paikkansa ihan jo fyysisellä tasolla: se, kellä on vaikea-asteisempi vamma, tulee aina tarvitsemaan enemmän apua kuin hän, jonka toimintakyky on hieman parempi.
Millaisia tasoja näyttelijän vammaisuus tuo esitykseen?
Leikin lopun merkitykset ovat kuitenkin nimenomaan katsojan pään sisällä, sillä Beckettin teksti on tarkoituksellisen merkityksetöntä, näytelmällä ei ole opetusta tai sanomaa ja dialogi ei sano oikeastaan mitään. Näytelmä on peili, ja siinä nähtävä merkitys heijastaa takaisin katsojan ja vallitsevaa yhteiskunnan tilannetta. Näytelmässä niin liike kuin tapahtumatkin on nipistetty minimiin. Vuorosanat eivät tarkoita mitään. On esimerkiksi täysin katsojan tulkintaa, onko päähenkilön tarina siitä, miten hän otti pojan hoteisiinsa, vai kertomus siitä, kuinka he tapasivat Clovin kanssa. Tai vain fiktiivinen tarina, jolla hän viihdyttää itseään.
Beckettille tyypillisesti kaikki näytelmän hahmot poikkeavat toimintakykynormista, minkä voi tulkita symbolisena. Selvän, toisiinsa sidoksissa olevan parin muodostavat Hamm, joka ei voi kävellä, ja Clov, joka ei pysty istumaan. Tämän merkitys on kuitenkin monitulkintaista: onko kyseessä vammaisrepresentaatio vai onko hahmojen vammaisuus vain vertauskuvallista? Kuinka paljon tekstissä on Beckettin omia kokemuksia läheistensä ja oman toimintakykynsä heikkenemisestä? Millaisia tasoja näyttelijän oma vamma, kuten onnettomuuteen joutuneen Pekka Heikkisen halvaantuminen, tuo näytelmään?
Heikkinen kuvaa katkeran ja vihaisen vammaisen kuvaamista erittäin nautinnolliseksi. Varsinaisesti uutta syvyyttä tulkintaan hänen suorituksensa ei kuitenkaan Heikkisen mukaan tuo.
– Toki tarjoan rooliin uskottavuutta – tiedän mistä puhun, hän summaa.
Toimintakykynormipoikkeamia kaivataan taiteeseen lisää
Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltuselle vammaisuuden kuvaaminen ei ole vierasta. Hän sai ensikosketuksensa vammaisuuden kuvaamisesta tehdessään dokumenttia ystävästään Kalle Könkkölästä. Tämän jälkeen hän on tehnyt esimerkiksi dokumentin legendaarisesta kampurajalkaisesta tukkijätkästä Nätti-Jussista sekä kirjoittanut näytelmän ja elokuvan Putoavia Enkeleitä Lauri Viidasta ja tämän sairastumisesta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
Heikkinen puolestaan on näytellyt runsaasti myös vammautumisensa jälkeen, esimerkiksi vammautunutta jääkiekkoilijaa Seitsemän-sarjassa ja Röhköä Taivaan tulissa.
Kaksikko on tehnyt myös paljon töitä yhdessä ja ovat sitä mieltä, että kaikki heidän tekemisensä on tähdännyt tähän hetkeen – Beckettin tekeminen oli kaksikon mielessä jo useamman vuoden.
– Bakr Hasanin löytäminen näytelmän tekijäkaartiin oli onnenpotku, ja hän teki paljon töitä näytelmän eteen. Repliikkien opetteluun meni pari vuotta, muistelee Pekka Heikkinen.
Heikkiselle itselleenkään tämä projekti ei ollut mikään läpihuutojuttu. Kun silmiä ei roolihahmon käyttämien lasien takaa näe eikä itse liiku lavalla, on opeteltava muita tapoja olla aktiivinen.
– Piti miettiä esimerkiksi pään liikkeitä ja eleitä tarkasti.
Taide mahdollistaa vammaisuuteen tutustumisen
Sekä Huttu-Hiltunen että Heikkinen ovat yhtä mieltä siitä, että vammaisia tekijöitä kaivataan lisää.
– Taide tarjoaa yleisölle mahdollisuuden tutustua vammaisuuteen ja tuoda esiin arkista elämää, toteaa Huttu-Hiltunen.
Heikkinen komppaa todeten, että tarinoita tarvitaan lisää ja ainoa, mitä hän kritisoi, on jatkuvat sankaritarinat.
– Niitäkin on toki hyviä, mutta aina haluttaisiin nähdä vaikeuksista voittoon -tarina ja se, mitä henkilölle tapahtui. Se on ajoittain turhauttavaa.
Molemmat kuitenkin kritisoivat taidealan esteellisyyttä. Teatteri saattaa olla televisio- ja elokuvamaailmaa sallivampi asenteiltaan, mutta tilat ovat usein esteellisiä.
– Voi olla, että lavalle päästäkseen tarvitaan kolme kaveria nostamaan. Minut on myös ohjattu yleisövessoihin, esiintyjien tilojen ollessa esteellisiä, toteaa Heikkinen.
Kaksikko kannustaa jokaista, joka tahtoo tehdä töitä taiteen parissa. He tunnistavat ilmiön, jossa toimintakykynormista eroavat tekevät keskenään, jolloin ajatellaan myös esityksen olevan vain vammaisille. Tarvitaan inklusiivisia ryhmiä.
– Tiedostan päässeeni sillä tavoin helpolla, että koulutuksen saadessani olin vammaton. Minulla oli valmiiksi meriittejä, suhteita ja palava halu jatkaa töitä, Heikkinen pohtii.
Hän ei tiedä, millaista on vammaisella, joka joutuu raivaamaan tiensä ennakkoluulojen ja fyysisten esteiden läpi alusta saakka.
– Olin Teatterikorkeakoulun raadissa viikon verran. Siellä oli vammaisia hakijoita ja toivon, että näkisin elinaikanani ensimmäisten vammaisten saavan tutkintonsa, Heikkinen summaa haaveensa inklusiivisemmasta taidealasta.
