Teatteriharrastus ja uusi ammatti toivat iloa elämään
Ompelukoneen hankinta mahdollisti Marja Kurviselle uuden koulutuksen ja toi takaisin tekemisen ilon. Apurahan siivittämä polku vei teatterin lavalle – paikkaan, jossa elämä jälleen sai väriä ja merkitystä.
Tuki- ja liikuntaelinsairaudet alkoivat oireilla kehossani vuonna 2006 niin rajusti, että jouduin jäämään pois työstäni puhelinoperaattorin asiakaspalvelussa. Sairastuminen johti muutamiin nivelten ja luuston korjausleikkauksiin: polviini laitettiin proteesit, lisäksi olkapään luustoa ja niveliä korjailtiin. Lisäksi selkäni oireili pahasti koko selän välilevyrappeuman takia. Toipilasaika venyi pitkäksi ja lopulta masennus otti vallan.
Taloudelliset vaikeudet olivat väistämätön lieveilmiö velkaiselle pariskunnalle. Olimme ostaneet omakotitalon muutama vuosi takaperin Päijät-Hämeestä ja remontoineet sitä, joten velkaa oli. Työkyvyttömyyseläkettä ei saanutkaan noin vain – työeläkelaitos piti diagnoosejani liian kevyinä myönteiseen eläkepäätökseen. Alkoi kymmenen vuotta kestänyt paperisota valituskiemuroineen.
Mieheni joutui irtisanotuksi kuljetusfirmasta, jossa hän oli palvellut kymmenkunta vuotta. Talo oli pakko myydä, koska laina- ja ylläpitokustannukset kävivät ylivoimaisiksi. Muutimme löydettyämme kivan rivitaloasunnon edullisesti. Siellä oli rauhallista asua ja toipua. Lähellä oli luontoa ja vettä, lisäksi kaikki palvelut olivat kävelymatkan päässä.
Olin ehtinyt täyttää 55 vuotta. Kymmenen vuotta elämästäni oli mennyt nivelleikkausten, niistä toipumisen, masennuksen sekä erilaisten valituskirjelmien ja byrokratian parissa. Viimein myöntävä työkyvyttömyyseläkepäätös kolahti postiluukustani. Se oli ilon päivä.
Äitini ei enää leskeksi jäätyään kyennyt huolehtimaan itsestään, joten minulle lankesi omaishoitajan virka. Viimein koitti aika hakea äidille hoitopaikkaa ja sellainen löytyikin. Aloimme mieheni kanssa haaveilla muutosta lämpimämpään ilmastoon nivelrikkoni ja astmani vuoksi.
Unelma askeleen lähempänä
Asunnossamme oli onnettomuudeksemme ollut mittava vesivahinko edellisten asukkaiden jäljiltä. Seuraukset koituivat raskaiksi meidän kummankin terveydelle. Olimme molemmat jatkuvasti hirveän uupuneita, lisäksi kummallisia nivelsärkyjä alkoi ilmaantua ympäri kehoa. Oikean diagnoosin saamisessa kesti, mutta lopulta apu löytyi.
Vähitellen elämä alkoi taas voittaa ja aloimme suunnitella tutkimusmatkaa Espanjaan. Halusimme ottaa selvää, viihtyisimmekö siellä talven kylmimmät kuukaudet. Lääkärikin antoi luvan reissuun, joten 60-vuotispäiväni kunniaksi lähdimme kahden viikon matkalle Torremolinokseen.
Paikka vaikutti viihtyisältä, ilmasto ihanalta ja kaikki tuntui olevan kunnossa, joten päätimme, ettemme seuraavana talvena enää olisi Suomessa. Äidilläni oli hyvä olla hoitokodissaan, minä olin saanut työkyvyttömyyseläkkeen ja mieheni oli juuri päässyt vanhuuseläkkeelle. Vihdoinkin unelmastamme tulisi totta.
Espanjassa ollessamme uutisissa kerrottiin kummallisesta viruksesta, joka oli alkanut levitä Kiinasta. Emme osanneet espanjaa niin hyvin, että asia olisi meille vielä täysin valjennut. Suomeen palattuamme saimme selville, että kyse oli koronaviruksesta ja että Suomessa oli jo havaittu muutamia tautitapauksia.
Tartuntatilanne eteni nopeasti. Oma terveydentilani oli sen verran arveluttava, että valitsimme saman tien eristäytymisen. Olisi ollut melko todennäköistä, etten olisi ehkä selvinnyt hengissä, mikäli olisin saanut tartunnan. Ensimmäisten rokotteiden saavuttua paikkakunnallemme saimme kumpikin heti omamme. Se tuntui vapauttavalta. Olimme saaneet rokotteet helmikuussa ja kevät alkoi tehdä tuloaan. Olimme täynnä tarmoa ja toivoa. Syksyllä lähtisimme Torremolinokseen – kohti uusia seikkailuja.
Pysäyttävä puhelu
Vapunpäivän 2021 olimme viettäneet kesämökillämme laitellen paikkoja kesäkuntoon. Mieheni väsyi tavallista nopeammin ja hengästyi kovasti puutöistä. Päätimme aikaistaa kotiinlähtöä. Menimme kotona iltapäivälevolle. Suunnitellut iltapäiväkahvit jäivät haaveeksi, sillä mieheni tuli keittiöstä olohuoneeseen henkeään haukkoen, kasvot sinisinä ja lysähti sohvalle.
Ambulanssi oli paikalla viidessä minuutissa, ja pian asuntomme oli muuttunut ensiapuasemaksi ensihoitajineen, kardiologeineen ja elvytyslaitteineen. Itse en muista tuosta juuri mitään, koska menin shokkitilaan. Mieheni kiidätettiin Päijät-Hämeen keskussairaalaan ja minut terveyskeskuksen ensiapuun.
Puhelu tuli kello 18.15. ”Osanottomme. Teimme voitavamme, mutta sydänkohtaus oli sen verran massiivinen, ettei miehenne selvinnyt siitä.”
Kotiuduin terveyskeskuksesta rauhoittavien lääkkeiden ja reseptin kanssa. Näin elämä muuttui silmänräpäyksessä. Jonkin ihmeen voimalla pystyin toimimaan tilanteessa kutakuinkin loogisesti ja järkevästi – lapsiemme, ystävien ja läheisten sekä seurakunnan tukea unohtamatta. Nyt oli päätettävä, mitä tietä lähtisin tilanteessani kulkemaan.
Poikamme ehdottivat minulle muuttoa Tampereelle, jossa he molemmat asuivat. Kaupunki vaikutti mukavalta, lisäksi siellä tuntui olevan mahdollista löytää ajan myötä mielekästä tekemistä, mikä taas auttaisi omassa ja lasteni suruprosessissa.
Asiat alkoivat järjestyä, ja jo saman vuoden heinäkuussa asuin Tampereella. Olo tuntui kuitenkin hieman orvolta, sillä en tuntenut sieltä juuri ketään muita kuin poikani. Olin taas ratkaisujen edessä – mitä alkaisin tehdä uudessa kotikaupungissani.
Uusi suunta koulutuksesta
Näin paikallislehdessä ilmoituksen Suomen Yrittäjäopiston järjestämästä sisustusompelijan ja stylistin ammattitutkinnosta, joka kestäisi puolitoista vuotta. Mietin hieman 62-vuoden ikääni, mutta päätin kuitenkin hakea koulutukseen.
Herätin varmaankin hilpeyttä haastattelutilaisuudessa, kun kysyin kurssikoordinaattoriltamme, pitikö hän minua liian vanhana koulutukseen. Hän vastasi motivaation olevan tärkeä kriteeri. Perustaidot ompelusta ja jonkin verran kokemusta toki tarvittaisiin, koska kyseessä oli intensiivikoulutus.
Seuraava haasteeni oli rahoitus. Hautajaisjärjestelyt, muutto ja pieni työkyvyttömyyseläkkeeni asettivat eteeni kysymyksiä siitä, millä tulisin pärjäämään. Opiskelua varten tuli hankkia suhteellisen ammattimainen ompelukone ja saumuri, kotitehtäviä ja näyttötöitä tulisi nimittäin paljon kurssin edetessä. Koulussa käytäisiin teoriaosuudet, ja jokaisen osuuden jälkeen pitäisi valmistaa jokin tuote kotona ja viedä se arvioitavaksi koululle. Lisäksi loppunäyttöön tulisi valmistaa pyydetyt tuotteet.
Opettajani vinkkasi minulle Tukilinja-säätiöstä. Sieltä voisi mahdollisesti saada rahallista tukea opiskelussa tarvittaviin laitteisiin, joten laitoin hakemuksen. Ilokseni sain myöntävän vastauksen ja pystyin hankkimaan itselleni hyvän ompelukoneen. Opintoni käynnistyivät vauhdilla ja valmistuin keväällä 2023 sisustustuotteiden mittatilausompelija ja stylistiksi.
Oma porukka teatterista
Olin muuttoni jälkeen hakeutunut myös teatteriharrastuksen pariin, koska olin sitä teininä vuosia harrastanut. Esiinnyimme silloin Aulangon satuteatterissa kesäisin.
Minut hyväksyttiin tamperelaisen Teatteri Lystin jäseneksi, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Pääsin mukaan porukkaan, johon tunsin kuuluvani. Sain pienen roolin Haiharan taidekeskuksen kesäteatterissa. Näyttelin ympäristöaktivistia, joka piti palopuheen pieneen maalaispitäjään kaavaillun malmikaivoksen estämiseksi.
Tein sinä kesänä myös rooliasujen korjauksia ja muokkauksia sekä ompelin tarpeistoa. Seuraavana kesänä minulla olikin jo isompi rooli sekä näytelmässä että puvustushommissa. Sana ompelutaidoistani alkoi levitä pikkuhiljaa, ja tein myös joitain sisustustekstiilejä sekä muokkauksia ja korjauksia tilauksesta.
Talvella 2024 matkustin Sri Lankaan, jossa vietin kolme kuukautta pohdiskellen jälleen tulevaisuudensuunnitelmiani. Ostelin sieltä puuvilla-, pellava- ja batiikkikankaita sekä paikallisten yrittäjien käsitöitä miettien, olisiko niille markkinarakoa Suomessa. Näin voisin auttaa paikallisia nuoria yrittäjiä, joilla ei näkemykseni mukaan ole kovinkaan helppoa.
Suunnittelin ja piirtelin itselleni myös paljon tunikoita ja mekkoja, jotka ompelutin paikallisilla ompelijoilla. Tulevana talvena olisi tarkoitus tehdä uusi matka avoimin mielin, suunnitelmissa mahdollisesti pienimuotoinen liiketoiminta.
Toivoa ei kannata menettää
Kesä 2025 meni teatteriharrastuksen parissa. Olin mukana Teatteri Lystin esittämässä Apteekkarin näköinen mies -näytelmässä, joka esitettiin kantaesityksenä Haiharan Taidekeskuksessa. Näytelmän tuotannossa vastasin työryhmän kanssa puvustuksesta ja maskeerauksesta sekä näyttelin varatuomari Raili Passista, virkaatekevää nimismiestä.
Olen mielestäni ollut etuoikeutettu saadessani käydä edellä mainitun ammattitutkinnon, ja olen kiitollinen Tukilinja-säätiön avusta, joka mahdollisti minulle tasokkaan ompelukoneen hankinnan. Olen myös onnellinen siitä, että saan olla mukana Teatteri Lystin hienossa joukossa.
Elämässä tapahtuu yllättäviä käänteitä, eivätkä kaikki ole aina mieluisia, pikemminkin pysäyttäviä. Joskus on kuitenkin tehtävä päätöksiä, joskus hypättävä tuntemattomaan. Toivoa ei kannata menettää.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 5/2025.
