Ihmisen arvo ei synny hänen kyvyistään
Vammaisuus määritellään helposti puutteeksi, vaikka jokaisella ihmisellä on heikkouksia ja vahvuuksia. Johanna Kaitsalmi haastaa kolumnissaan miettimään, kenen normien mukaan ihmisen kelpoisuutta arvioidaan ja miksi sitä pitäisi arvioida lainkaan.
Vammaisuus on perinteisesti nähty puutteellisena kyvykkyytenä. Ja siitä on seurannut, että vammaisten ihmisten on pitänyt todistella kelpaavuuttaan joko erityiskyvyillä tai erityisellä urheudella.
Siinä, että vamma määritellään automaattisesti puutteeksi, on monta ongelmaa. Ensinnäkin: kuka määrittelee ja millä perusteella, mitkä asiat ovat heikkouksia ja mitkä vahvuuksia? Toiseksi: jotkut ihmisten ominaisuudet voidaan ehkä yleisellä tasolla määritellä vahvuuksiksi ja jotkut heikkouksiksi, mutta yksilön kohdalla yleiset määritelmät eivät välttämättä päde. Kolmanneksi: koska ihan kaikilla ihmisillä on heikkouksia, miksi vammat olisivat määriteltävissä automaattisesti haitallisemmaksi kuin kaikki muut heikkoudet? Itse pitäisin esimerkiksi itsekkyyttä paljon haitallisempana. Vammaisuus on myös aivan valtavan laaja käsite, joka pitää sisällään todella erilaisia ryhmiä ja yksilöitä (lue lisää esimerkiksi täältä).
Joskus vammaisuuteen halutaan suhtautua asiana, joka pitäisi jättää huomiotta. En kannata sitä, että ihmisryhmien väliset erot yritettäisiin häivyttää, ikään kuin tasapäistäminen antaisi arvon kaikille. Sen sijaan erojen arvottaminen ja merkityksen ennalta määrääminen pitäisi lopettaa. Ennen kaikkea pitäisi oppia erottamaan kykyjen arvostaminen ihmisen arvostamisesta. Kykyjä saa arvostaa, mutta niitä ei pidä sitoa ihmisen arvoon.
Voitaisiinko vammaiset ihmiset siis nähdä rikkautena esimerkiksi työyhteisöissä? Mielestäni voitaisiin – aivan kuten kaikki muukin moninaisuus. Mutta vielä mieluummin vammaisuus pitäisi oppia näkemään asiana, joka ei automaattisesti määritä ihmistä mihinkään – aivan kuten sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen tai etnisyys tai neurotyyppikin pitäisi nähdä. Esimerkiksi työpaikkailmoituksessa voitaisiin sanoa, että tähän työhön haetaan tyyppiä, jolla on taidot ja ominaisuudet A, B ja C, ja sen lisäksi hänellä voi olla mitä vaan muitakin ominaisuuksia, kuten jokin sukupuoli, ikä tai vamma. Niistä muista ominaisuuksista saattaa olla tämän yksilön ja tämän työyhteisön kohdalla hyötyä tai haittaa, mutta kun etukäteen ei tiedetä, mitä vaikkapa tämän henkilön naiseus tai vammaisuus merkitsee, niin ei voida kategorisesti päättää, että tähän halutaan tai ei haluta naisia tai vammaisia.
Varmasti monilla vammoilla on merkitystä ihmisten yhteiselon kannalta. Etukäteen vain ei voi tietää mitä merkitystä. Todennäköisesti siitä usein seuraa jonkinlaisia hankaluuksia ei-vammaisille suunniteltuihin käytäntöihin, kuten tiettyyn kommunikaatiotapaan tai tilojen esteellisyyteen, mutta ei ole ollenkaan sanottua, ovatko ne hankaluudet huono vai hyvä asia. Tiedättehän sen tarinan miehestä ja uudesta hevosesta, jota hän ensin piti hyvänä asiana, kunnes se potkaisi hänen poikaansa, joka vammautui, mitä mies ensin piti huonona asiana, mutta sitten tuli sota, eikä poika vammansa takia joutunutkaan sotilaaksi, mikä oli hyvä asia – ja niin edelleen.
Alistetuille ihmisryhmille ihmisarvoa ja -oikeuksia on usein kuitenkin sekä vaadittu että myönnetty kyvykkyyteen vetoamalla: että mustat ovat yhtä kyvykkäitä kuin valkoiset (esimerkiksi elämään vapaana), että naiset ovat yhtä kyvykkäitä kuin miehet (esimerkiksi äänestämään) ja että homoseksuaalit yhtä kyvykkäitä kuin heteroseksuaalit (esimerkiksi vanhemmuuteen).
Sittemmin on havahduttu siihen, että tällainen kyvykkyydellä perustelu on tarkoittanut valtaa pitävän ryhmän normeihin sopeutumista. Esimerkiksi neurovähemmistöjen on pitänyt todistella pätevyyttään neurotyypillisyyteen liitetyissä taidoissa pätemällä ja samaan aikaan neuroepätyypillisyyteen liitettyjä ominaisuuksia piilottamalla. Vastaiskuna tälle kehitykselle on sitten alettu korostaa sitä, että neuroepätyypillisyyteen liittyy vahvuuksia, joita neuroenemmistöllä ei ole.
Vähemmistöjen erilaisten kykyjen arvon esiin nostaminen on merkityksellistä moninaisuuden arvostamisen kannalta – ja myös koko yhteiskunnan toimivuuden kannalta – sillä ihmisjoukon moninaisuus on tutkitusti vahvuus. Mutta menemme ojasta allikkoon, jos perustelemme yhdenvertaista ihmisarvoa ja joukkoon kuulumisen oikeutta kyvykkyydellä. Olisi korkea aika lakata määrittelemästä ihmisen arvoa ja joukkoon kuulumista hänen kyvykkyytensä perusteella.
Johanna Kaitsalmi on tutkija, kouluttaja, yrittäjä, sairaanhoitaja, kuntouttaja ja neurovähemmistöläinen. Tutkijana hän yhdistää hoitotieteen ja lapsuudentutkimuksen osaamistaan vammaistutkimukseen. Kaikissa rooleissaan häntä kiinnostaa se, mikä mahdollistaa ihmisten kohtaamista ja omannäköistä elämää.
