Pelon vastakohta voi olla oikeudenmukaisuus
Lihassairauden eteneminen sai Rami Jokisen pohtimaan, pelkäsikö hän eniten kävelykyvyn menettämistä vai riippuvuutta muiden avusta. Kolumnissa pelko näyttäytyy sekä elämää rajoittavana voimana että sysäyksenä toimia tässä ja nyt.
Kun Raamatun perushyveet usko, toivo ja rakkaus vaihdetaan käsitteisiin häpeä, pelko ja katkeruus, niin meininki alkaa vaikuttamaan elämältä. Kirjoituksillani en halua missään nimessä pilkata kristinuskoa, mitään muutakaan uskontoa tai uskovaisia. Tarkoitukseni on pohtia, miten käsitteet häpeä, pelko ja katkeruus ovat vuosien saatossa näyttäytyneet omassa elämässäni ja vaikuttaneet sen suuntaan sekä koko ihmiskuntaan, sen selviytymiseen ja olemassaoloon.
Tässä kolmen kolumnin sarjassani aiheina ovat häpeä, pelko ja katkeruus. Toivottavasti hyppäät mukaan elämääni näiden kolumnien kautta. Ja jos et hyppää, niin pelkää! Tai ainakin häpeä ja katkeroidu. Nyt käsittelyvuorossa on pelko.
Suomalaiset sananlaskut ovat täynnä pelkoaiheisia mietelmiä, kuten ”Herran pelko on viisauden alku” tai ”Ei se pelaa, joka pelkää”. Filosofinen maailmankirjallisuus ei jää tässä suhteessa huonommaksi. Oma lempisitaattini on 500-luvulla eaa. eläneeltä kiinalaiselta filosofilta Kongfutselta: ”Pahinta pelkuruutta on se, että tietää mikä on oikein eikä tee sitä”. Tätä olen viime vuosina miettinyt erityisen ankarasti. Ympärillämme myös niin sanotussa sivistyneessä maailmassa riehuu päättävissä asemissa täysin päättömästi käyttäytyviä henkilöitä. Ilmastonmuutos runtelee maapalloa monin tavoin, mutta me olemme onnellisia, kun näin saadaan Suomeenkin pidempi kesä ja mahdollisuus oman viinin tuottamiseen.
Me kaikki pelkäämme elämässä jotain. Kysymys on siitä, saako pelko liian suuren vallan eli tuleeko hyvästä rengistä isäntä, joka kaventaa omia mahdollisuuksiamme ja näkökenttäämme oman elämämme tärkeimpinä toimijoina. Epäonnistumisen pelko johtaa helposti syrjään vetäytymiseen ja siihen, ettemme tee mitään. Toisaalta taas terve pelko on johtanut siihen, että henkikulta on edelleen tallessa, vaikka kohdallani on myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittänyt.
Vanhoissa heimoyhteisöissä koko elo perustui ryhmän voimaan ja kuriin: yhdessä metsästettiin, suojauduttiin vaaroilta ja syötiin. Leiritulilla kerrottiin tarinoita, joissa perinteet, tiedot ja taidot välitettiin seuraavalle sukupolvelle. Pelko syrjään joutumisesta sai kunnioittamaan ryhmää ja sen sääntöjä. Vanhempia kunnioitettiin, koska heidän kauttaan välittyi tärkeät elonjäämisopit.
Fyysinen lihassairauteni on perinnöllinen ja hitaasti etenevä. Olen joutunut luopumaan monesta asiasta sairauden vuoksi – toki myös saanut paljon uusia kokemuksia, ystäviä ja ajateltavaa vastapainoksi. Olin kaksikymppisenä varma, ettei kävely onnistu minulta ilman apuvälineitä 30-vuotiaana. Samaa ajattelin 30- ja 40-vuotiaana tilanteestani kymmenen vuoden päästä. Ja edelleen 56-vuotiaana kävelen – nyt peroneustukia hyväksi käyttäen.
Mitä minä siis pelkäsin: kävelykyvyn menettämistä vai sitä, että joudun tukeutumaan arkipäivässäni muiden apuun? Luulen, että omalla kohdallani tämä jälkimmäinen on ollut suurempi huolenaiheeni. Nyt en enää mieti ainakaan tätä asiaa kymmenen vuoden päähän. Sitä paitsi onhan sitä kaikenlaisia vempeleitä kehitelty liikkumisen helpottamiseksi.
Kuuntelusuositukset kolumnia lukiessa: Hassisen Kone: Pelko ja Samuli Edelmann: Ei mitään hätää.
Yksilökeskeinen pärjäämisen kulttuuri ympärillämme johtaa myös siihen, että pelko joutua muiden ihmisten autettavaksi nostaa päätään. Väkirikkaissa köyhissä maissa on itsestään selvää, ettei kukaan pärjää, eikä ole oikein mitään yksin. Arkipäivän ”yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin”- tai ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajatteluun ei näissä maissa ole kenelläkään varaa.
Terve pelko saa meidät myös tekemään hyviä asioita ja päätöksiä. Tajuamaan sen, että elämä on tässä ja nyt – juuri tänään pitää alkaa toimimaan, mikäli haluamme saada aikaiseksi toivomiamme asioita.
Olen aina pitänyt matkustamisesta joko yksin tai korkeintaan yhden ystävän kanssa (muuten tulee liikaa risteäviä mielipiteitä esimerkiksi lounaspaikan valinnan suhteen). Kävelykyvyn heikentyessä minulle tuli kiire tehdä vielä viimeiset reppureissumatkat ilman tarkkoja suunnitelmia, sillä tämä ei välttämättä enää pian onnistuisi. Näin kävikin, mutta nopeasti ymmärsin, että on muunkinlaisia tapoja harrastaa matkailua. Nautin edelleen lähdön fiiliksestä ja uusien mielenkiintoisten paikkojen löytämisestä ja ihmisiin tutustumisesta. Tänään nämä uudet paikat voivat löytyä aivan kodin lähettyviltäkin, eikä suuren meren ylittäminen ole aina ainoa mahdollisuus jännittäviin kokemuksiin.
Mikään ei estä tehokkaammin toisen ihmisen kohtaamista kuin pelko torjutuksi tulemisesta. Ihmisen suurin pelko taitaa olla se, että jäämme elämässämme yksin ilman ystäviä, kavereita, rakkaita ja muita tärkeitä tukipilareita ja sherpoja, jotka auttavat kantamaan taakkaamme elämän poluilla. Ja kantamaan vastavuoroisesti muiden taakkaa hartioillamme. Kokemukseni on, että näkyvä ja tuntuva sairaus altistaa yksin jäämisen tunteen turvesuohon.
Parasta on, että voimme koska tahansa muuttaa varovaista käyttäytymistämme rohkeammaksi. Kyllä tässäkin suhteessa maantie on opettanut ainakin minua. Ehkä rohkein kuviteltavissa oleva teko omassa elämässä ei olekaan se, että kapuaa ilman lisähappea mahdollisimman korkealle vuorelle tai että lähtee soutuveneellä Atlantin yli moikkaamaan Amerikan raitin serkkuja.
Rohkeampaa on vaikka puolustaa heikompaansa tai se, että voittaa pelkonsa ja kysäisee ihastukseltaan ikään kuin vaivihkaa: ”Lähdetkö kanssani kahville?” Pelon vastakohta ei aina olekaan rohkeus, vaan se voi olla vaikka oikeudenmukaisuus. Ja pelottoman rohkeita tekoja voi arjessaan tehdä vaikka joka päivä.
Rami Jokinen, 56, on melkein valmis vieraiden kielten opettaja ja melkein valmis ihminen, joka pitää syksystä, koirista, laulamisesta, lukemisesta, kirjoittamisesta sekä vapaaehtoistyöstä kansalaisjärjestöissä. Ja juuri nyt hän pitää myös omasta elämästään.
Kommentit/palaute: ramijokinen@yahoo.com
