Mitä enemmän tuskaa, sitä parempaa taidetta
Maaria Laiho on pystynyt kääntämään mielenterveyden haasteet voimavaraksi. Tuskalliset kokemukset auttavat häntä luomaan monipuolista taidetta.
Olen 42-vuotias monialataiteilija ja mielenterveyskuntoutuja. Elämäni on ollut kokonaisuudessaan varsin monimutkaista ja haastavaa. Minut sijoitettiin lapsena lastenkodista kasvattiperheeseen ja sisarukseni sijoitettiin toisiin koteihin. Elämä oli ristiriitaista, koska en sopeutunut uuteen perheeseeni ja kärsin jatkuvasta stressistä. Olin myös koko ajan ahdistunut.
Sairastuin lukion toisella luokalla, kun rupesin stressaamaan ylioppilaskirjoituksista. Kaikki alkoi syömishäiriöstä. Mukaan tulivat masennus, mielialan heilahtelut, kaikenlaiset pelkotilat ja poissaolokohtaukset, pakko-oireinen häiriö (OCD) ja edelleen ahdistuneisuus.
Olin ollut aina koulussa hyvä, mutta ylioppilaskirjoitukset menivät pieleen, sillä en pystynyt lukemaan OCD:n takia ja sain huonot arvosanat. Päästötodistuksessa keskiarvoni oli melkein kymmenen, joten minua harmitti hirveästi, etten pystynyt parempaan. Tuntui, kuin olisin ollut yksi suuri pettymys kasvattivanhemmilleni. En tahtonut elää.
Taide vei mukanaan
Kaiken elämän sekavuuden keskellä aloitin kuin aloitinkin opiskelut muotoilukoulussa. En kuitenkaan opiskellut kauaa, sillä psyykkinen oireiluni oli niin voimakasta, että jouduin psykiatriseen osastohoitoon. Sain siellä kauan kaivatut diagnoosit ja lääkityksen. Vanhemmalla iällä minulla diagnosoitiin myös traumaperäinen stressihäiriö.
Koska tavallinen elämä ei tuntunut sopivan minulle, aloin käyttämään enemmän aikaa taiteeseen. Olin tehnyt taidetta koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Koin, että taiteen avulla pystyin ilmaisemaan itseäni ja prosessoimaan ongelmiani. Taiteesta tuli jokapäiväistä ja intohimoista.
Kunnianhimoni oli pian valtaisaa, ja kirjoitin ensimmäisen runokirjani, maalasin tauluja sekä tein musiikkia. Minusta ei tullut pikajuoksijaa kuten olin toivonut, mutta minusta toden totta tuli taiteilija. Mitä enemmän tuskaa, sitä parempaa taidetta.
Runoja vanhemmuudesta
Julkaisin hiljattain kaksi runokokoelmaa ja scifi-kauhunovellin. Annelle-runokirjan kirjoitin kuntoutumiskodin omaohjaajalleni Annelle kiitokseksi hyvästä hoitotyöstä. Hän oli aina tukenani, kuunteli aidosti ja oli läsnä, kun tarvitsin tukea. Anne itse ei pitänyt itseään arvossa, joten otin tehtäväkseni kirjoittaa kokonaisen kirjan verran hänelle omistettuja runoja. Ehkä hän niiden kautta vihdoin tuntee arvonsa.
Kiljukaula-runokirjan kirjoitin vanhemmuudesta – ihan kaikenlaisesta vanhemmuudesta. Siinä kiteytyvät riittämättömyyden ja syyllisyydenkin tunteet, jotka nekin kuuluvat vanhemmuuteen. Olen omistanut kirjan omalle lähes täysi-ikäiselle pojalleni.
Ambrosius avaruudessa on avaruuteen sijoittuva scifi-kauhu-novelli, jossa kotikissasta tulee sankari. Otin kissan ilmeen, ulkonäön ja luonteen omalta kissaltani Bobilta.
Eläimet ja mielenterveys
Minulla on 4-vuotias maatiaiskissa Bob William Niles. Sain sen ihan pentuna. Se on nykyään terapiakissa. Se aistii psyykkisen vointini ja tulee heti viereen pörisemään, jos saan poissaolokohtauksen. Se ei lähde pois ennen kuin tilani helpottuu.
Saan Bobilta rakkautta ja hyväksyntää. Itkenkin usein ilosta ja onnesta, kun minut on siunattu näin upealla kissalla.
Kävin myös ratsastamassa jokin aika sitten, kun sain Tukilinjalta apurahan. Koin välittömästi hevosen läsnäolon voimakkaan empaattisena. Tallillakin itku tuli aina, kun hevonen kommunikoi ja kertoi rakastavansa. Minulle tuli turvallinen ja täysin rakastettu olo.
Eläintä silittäessä stressi ja ahdistuneisuus laskevat ja sydämen syke rauhoittuu.
Eläimen läsnäolo auttaa varmasti suurinta osaa mielenterveyspotilaista. Eläintä silittäessä stressi ja ahdistuneisuus laskevat ja sydämen syke rauhoittuu. Eläimen kautta kokee yhteenkuuluvuuden tunnetta ja rakkautta, loputonta rakkautta.
Uskon, että eläimen omistaminen auttaa suuresti. Itse en pystyisi elämään ilman eläintä.
Elämäni värit ja nuotit
Olen kuvataiteilija ja maalaan akryyleillä ekspressionistista ja dadaistista taidetta. Työni ovat vahvoja ja värikkäitä. Minulla on ollut elämäni aikana monia taidenäyttelyitä. Viimeisin oli Jokelassa vuosi sitten.
Minulla taiteenteko tulee vaiheittain. Nyt on päällä kirjallisuusvaihe, joten kirjoittaminen tuntuu tulevan itsestään. Lapsena sain paljon yksityisopetusta taiteen tekoon, ja vaikka minulla muutoin oli vaikeaa, oli taide henkireikäni ja se kannatteli minua läpi vaikeiden aikojen.
Tiesin jo viisivuotiaana, että haluan kirjailijaksi. Tein ensimmäisen kirjani liimaamalla yhteen sivuja, joihin olin kirjoittanut kirjaimia ja muuta mitä osasin.
Muistan myös vahvasti ensimmäisen musiikillisen herätykseni. Georges Bizet oli minulle käänteentekevä. Minut vietiin Carmen-oopperaan ja uskon, että se vaikutti minuun pysyvästi. Hetken aikaa tuo ooppera oli minulle kuin pakkomielle. Aloitin alttoviuluopinnot ja jatkoin soittamista kymmenisen vuotta. Itse olisin halunnut pianistiksi, mutta minulla oli niin pitkät sormet, että minut laitettiin viuluryhmään.
Sittemmin minut tunnettiin rap-artisti Maria Mondena. En enää tee rap-musiikkia. Aikansa kutakin.
Älä patoa asioita sisällesi
Tällä hetkellä jatkan kuntoutumistani yhdessä Bob-kissan kanssa. Minusta tuntuu, että tässä menee vielä tovi jos toinenkin. Mutta paljon on hyvääkin. Menin hiljattain naimisiin, ja olen hirveän motivoitunut tähän kirjoittamistyöhön, jota saan tehdä Tukilinja-lehteen.
Rakastan työtäni joka solulla ja toivon, että tekstini tavoittaa ja että voin olla avuksi. Jos sinullakin on vaikeaa ja kärsit mielenterveysongelmista, niin voin sanoa, että sinä selviät, kunhan olet sisukas ja näet edes hieman valoa tunnelin päässä. Optimismi kannattelee. Ole hyvä itsellesi ja opettele rakastamaan itseäsi. Puhu ongelmistasi, älä kätke kaikkea sisällesi.
Vapaat
Karnevaali luonnon minut pysähtymään saa.
Miten kaunis onkaan maa.
Sitä kylvän yhä, uudestaan.
On mulla sydän lämmin, kun multa tuoksuu ja siivekkäät lentoon käyvät, nuo vapaat sielut, niin tolkuttoman kauniit, vailla huolta huomisesta.
Minäkin tunnen tuon onnen, sillä me olemme yhtä, minä ja kaikkeus.
