Eveliina Lafghani – mielenterveystoipujien puolustaja
Mielenterveyden keskusliiton uusi puheenjohtaja Eveliina Lafghani on tuohtunut siitä, miten lyhytnäköistä nykyisen hallituksen politiikka on. Työssään hän haluaa puolustaa nimenomaan niitä, joilla itsellään ei ole voimia.
Eveliina Lafghanilla on koko ajan meneillään paljon asioita. Päivätyötään hän tekee Taiteen Sulattamon toiminnanjohtajana, mutta hänet valittiin viime vuonna myös Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajaksi. Siihen pestiin ei valita ketä tahansa.
Taiteen Sulattamo järjestää taidelähtöistä toimintaa, kursseja ja vertaistoimintaa lähinnä mielenterveyden haasteista kärsiville nuorille. Se järjestää myös kokemusasiantuntijakoulutusta sekä erilaisia taiteellisia tuotantoja.
Mielenterveyden keskusliitto on puolestaan mielenterveystoipujien oma liitto, joka puolustaa heitä asemaan ja diagnoosiin katsomatta. Muutama vuosi sitten Lafghani valittiin myös vuoden mielenterveyshoitajaksi, tällöin perusteluina oli hieno paneutuminen toipujien elämään.
Puhukaamme siis mielen hauraudesta ja siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä on tehty. Sillä kaikista huonoista viesteistä huolimatta myös hyvää on tapahtunut.
”Kaikki ihmiset joutuvat kohtaamaan mielenterveysongelmia jossain elämänsä vaiheessa. Me menetämme ihmisiä, jäämme yksin tai kohtaamme vaikeuksia ja sairauksia”, Lafghani pohtii.
”Harvassa on ihminen, joka ei olisi joskus ajatellut, ettei enää jaksa. Tai jos sellainen löytyy, hänellä on jokin muu ongelma. Tänäkin vuonna Suomessa yli miljoona ihmistä sairastaa jotain mielenterveyden häiriötä.”
Vakavasti sairastuneiden synkkä tilanne
Lafghani haluaisi nostaa esille myös vakavasti sairastuneiden näkökulman, sillä usein heillä ei ole lainkaan tukijoita. Kun ihminen itse ei kykene puolustamaan itseään, myöskään omaiset eivät jaksa.
”Jos minun kaltaiseni ihmiset eivät aja heidän asiaansa, sitä ei aja kukaan.”
Toimiessaan mielenterveyshoitajana psykiatrisessa sairaalassa Lafghanilla oli etuoikeus tutustua lahjakkaisiin ihmisiin, jotka olivat säpäleinä. Hän käyttää nimenomaan sanaa etuoikeus.
”Jokainen ihminen jättää hiilijalanjäljen lähiympäristöönsä, ja olen halunnut olla se hiilijalanjälki nimenomaan näille ihmisille.”
Suuri ongelma on tällä hetkellä hoitoon pääsy.
”Matalan kynnyksen arjen tukea ei ole tarpeeksi. Jos vasta sairastunut nuori joutuu odottamaan hoitoon pääsyä esimerkiksi puoli vuotta, sinä aikana lievät oireet muuttuvat dramaattisesti.”
Juuri ennen tapaamistamme helsinkiläisessä Café Tin Tin Tangossa Lafghani on saanut tiedon, että Pohjois-Karjalassa matalan kynnyksen kohtaamispaikat lopetetaan kokonaan hallituksen leikkausten takia. Nämä paikat tarjoavat päivätoimintaa, johon esimerkiksi kotona iäkkäämpien vanhempiensa kanssa asuva mielenterveystoipuja voi päästä pari kertaa viikossa. Puolen päivän tauko poissa kotoa tarjoaa levähdyksen niin omaiselle kuin myös sairastuneelle itselleen.
Kun nuori sairastuu esimerkiksi skitsofreniaan, on kaikki outoa ja pelottavaa. Pahimmillaan myös perheenjäsenet murtuvat, kun eivät enää jaksa kannatella sairastunutta.
”Matalan kynnyksen vertaistukiryhmä on ehkä ollut ainoa syy poistua kotoa. Sairastunut pääsee lomalle myös omasta sairaudestaan.”
Taide toimii polkuna yhteiskuntaan
Lafghani uskoo taiteen parantavaan voimaan. Nuori on avannut kotioven, kohdannut muita ihmisiä ja uskaltanut puhua asioistaan. Teatteriretki vie ajatukset muihin asioihin.
”Ensimmäiset askeleet ovat tärkeimmät. Ne ovat ehkä miltei huomaamattomia, mutta muutaman vuoden päästä nuori ehkä uskaltaa hakea jo työpaikkaa.”
Lafghani on tavannut paljon näitä Taiteen Sulattamossa ensiaskeleensa ottaneita nuoria, jotka ovat myöhemmin löytäneet paikkansa yhteiskunnassa.
Lyhytnäköistä politiikkaa
”Hallituksen leikkaukset eivät voi olla vaikuttamatta siihen, mitä tapahtuu kymmenen vuoden päästä. Siitä hallitus ei kanna mitään vastuuta, koska katse ei yllä yhtään pidemmälle”, Lafghani sanoo.
Hänen mukaansa kannamme 1990-luvun laman seurauksia edelleen. Meillä on joukossamme sukupolvi, johon laman vaikutukset iskivät. Lamavuosina masennus- ja muiden psyykenlääkkeiden käyttäjämäärissä näkyi selvä tilastollinen piikki, ja todella moni syrjäytyi. He ovat edelleen keskuudessamme.
”Emmekö ole oppineet lamasta mitään? Miksi päädymme aina uudestaan huonoihin ratkaisuihin? En ole poliitikko, olen järjestöjohtaja, mutta näen mitä kentällä tapahtuu”, Lafghani sanoo.
”Samaan aikaan leikataan asumistukea ja toimeentulotukea. Eli taas leikkaukset kohdistuvat mielenterveysihmisiin. Kyseessä on oravanpyörä, jonka kuluja maksamme myöhemmin. Päättäjiltä puuttuu kokonaan visio tulevaisuudesta.”
Suomessa yli miljoona ihmistä sairastaa jotain mielenterveyden häiriötä.
Hyvääkin on tapahtunut
Toivoa näkyy Lafghanin mielestä siinä, että hoito on kehittynyt ja se on sekä inhimillisempää että potilaslähtöisempää. Myös lääkkeet ovat kehittyneet.
Hyvää on myös se, että tabut ovat murtuneet.
”Koko yhteiskunnassa uskalletaan puhua mielen sairauksista enemmän ja avoimemmin. Ja vaikka julkkisten tunnustukset välillä ärsyttävät, silti ne ovat kokonaisuuden kannalta hyvä asia.”
Myös nuoret uskaltavat puhua haasteistaan avoimemmin. Ja ihminen saa olla sitä mitä on.
”Terapia ei ole ainut ratkaisu, vaan tilannetta pitäisi hoitaa kokonaisvaltaisesti. Hoitotiimiin pitäisi saada mukaan ystävät, kaverit ja perhe, ja arjen aktiviteetit pitäisi saada kuntoon.”
Lafghani korostaa aidon yhteistyön tärkeyttä. Hyvinvointialueet, kunnat ja järjestöt pitäisi istuttaa samaan pöytään ja miettiä, kuka hoitaa minkäkin pestin.
Lafghani itse on kahden kasvavan nuoren äiti ja kahden pienen alle kouluikäisen isoäiti. Hän peräänkuuluttaakin nuorille kasvurauhaa.
”Kun itse olin nuori, meillä oli aikaa haahuilla ja etsiä itseämme. Nyt nuoret näkevät tulevaisuuden synkkänä, kun sota, kriisit ja ekologinen tuho vyöryvät päälle. Nuorilla pitäisi olla oikeus epäonnistua ja etsiä paikkaansa.”
Muistisairas isä opetti uutta
Lafghani on perheen ainoa lapsi ja äitinsä ohella isänsä omaishoitaja. Isä sairastui vaskulaariseen muistisairauteen viisi vuotta sitten.
”Isä ei tunne enää minua. Kun tapaamme, hän on silti aina iloinen, kiltti ja positiivinen. Pötköttelemme sängyssä ja katselemme koiravideoita, nauramme yhdessä. Sitten isä kääntyy yhtäkkiä minuun päin, katsoo silmiin ja tokaisee: ’Mutta, sinähän olet Eveliina.’”
Isän kohtaloa todistaessaan Lafghani on entistä voimakkaammin tajunnut, että monenlainen elämä on arvokasta.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 2/2025.
