Sari Salovaara on suomalaisen kulttuurikentän saavutettavuuden pioneeri. Työvuodet tulivat täyteen Kulttuuria kaikille -palvelun johtavana erityisasiantuntijana. Uran keskiössä on ollut väsymätön työ yhtäläisten kulttuurioikeuksien puolesta.
Kun Sari Salovaara syntyi Helsingissä vuonna 1960, Suomi oli vasta muuttumassa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Jatkosodan päättymisestä oli viitisentoista vuotta, ja presidentti Urho Kekkonen tasapainoili idänsuhteiden kanssa.
Salovaaran lapsuutta sävyttivät epävarmuus ja tiheät muutot. Levottomassa elämässä ankkurina oli äiti. Häneltä Salovaara oppi jo nuorena, että mitä ikinä tapahtuisikin, he selviäisivät kyllä.
”Teini-iässä sairastuin ja sen myötä toimintakykyni muuttui epävarmaksi. Ajattelin, ettei minusta ainakaan hevostenhoitajaa tule.”
Ei hevosista ammattia tullut, mutta ne ovat olleet rakas ja elämänmittainen harrastus, jonka Salovaara on perinyt äidiltään.
Epävarman lapsuuden takia Salovaara ei halunnut ammattitaiteilijaksi, mutta kutsumus löytyi silti kulttuurialalta.
”Pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidekasvatusta.”
Sieltä Salovaara valmistui humanististen tieteiden kandiksi lamavuonna 1991. Pohjalla oli myös tukku hahmotaideterapian opintoja ja verkostoja vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:ssä. Niillä eväillä urkeni vammaiskulttuuriaktivistin ura, joka täydentyi vielä filosofian maisterin tutkinnolla 2007.
KynnysKINO avasi ovet Ateneumiin
Sari Salovaara muistelee, että 1990-luvulla vammaisten taide ja kulttuuri olivat selkeästi erillään valtavirrasta. Sitä pidettiin ”kivana puuhasteluna”, ei vakavasti otettavana ammatillisena tekemisenä. Ihmisille ei tullut mieleenkään, että vammaisetkin voisivat kouluttautua kulttuurialalle.
”Minulla oli jämäkkä taidekasvattajan identiteetti”, Salovaara toteaa.
Häntä otti päähän, että kulttuuriala sulki ovensa ihmisiltä, joiden toimintakyky ei vastannut normeja. Siksi kulttuurioikeuksien edistämisestä ja toteutumisesta tuli Salovaaran uran keskipiste.
”Se alkaa pääsystä harrastuksiin lapsesta lähtien, ammattiopintoihin, rahoituksen saamiseen, näkyvyyteen, kohteluun mediassa ja niin edelleen”, hän summaa.
Kynnyksestä tuli Salovaaran kotipesä. Siellä vaikutti myös Kalle Könkkölä, suomalaisen vammaispolitiikan suuri nimi. Taiteen ja kulttuurin voimaan lujasti luottanut Könkkölä keräsi ympärilleen muita tulisieluja.
Vammaiskulttuurin saralla alkoi tapahtua isoja asioita. Kynnykselle perustettiin galleria vammaistaiteen esittelyä varten, ja vuonna 1997 pidettiin KynnysKINO-elokuvafestivaali Ateneumissa. Se oli merkittävä käännekohta Kynnyksen kulttuurisihteerinä työskennelleen Salovaaran uralla. KynnysKINOn kautta hän päätyi tekemisiin Valtion taidemuseon kanssa.
Kulttuuria kaikille -palvelu saa alkunsa
Vuonna 1999 Valtion taidemuseo sai rahoitusta projektiin, jolla parannettaisiin saavutettavuutta Ateneumissa, Kiasmassa ja Sinebrychoffissa. Vuodesta 2002 saavutettavuudesta tuli valtakunnallinen hanke. Valtion taidemuseon väki tahtoi Salovaaran projektisihteeriksi.
”En halunnut lähteä”, Salovaara nauraa.
”Ajattelin, että minulla oli muutakin tekemistä, ja Kynnyksen kanssa hommat olivat hyvässä vauhdissa.”
Hetken mietittyään hän ymmärsi, että tämä oli tuhannen taalan paikka. Valtion taidemuseo oli kuin lippulaiva: jos sinne saataisiin juurrutettua saavutettavuusajattelu, asenne leviäisi ennen pitkää kautta maan. Ja juuri niin kävi.
Työ ei päättynyt vielä siihenkään. Kansainvälisen paineen takia jälkijunassa olleet saavutettavuusasiat haluttiin hoitaa kuntoon. Vuonna 2003 opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) antoi rahaa saavutettavuuden kehittämiseen niin, että se kattaisi koko maan ja kaikki kulttuurin alat.
Tällä kehittämisrahalla aloitettua toimintaa sanottiin Kulttuuria kaikille -neuvontapalveluksi.
Salovaaran sovittelevalle ja yhteistyötä rakastavalle luonteelle sellainen työ sopi hyvin. Toiminnan keskiössä oli informaatio-ohjaus, jolla lisättiin tietoisuutta moninaisuudesta. Ymmärryksen lisääntyminen johtaa asenteiden muutokseen, ja juuri asenteet – varsinkin ableistiset – ovat aina olleet suurin este vammaisten mukaanpääsylle.
Kulttuuria kaikille -palvelun vaikutuspiiri kasvoi pian museokenttää suuremmaksi. Valtion taidemuseon rakennemuutosten yhteydessä perustettiin Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry, jonka tehtävänä oli ylläpitää Kulttuuria kaikille -palvelua. Edessä oli muutto Ateneumista Kaapelitehtaalle. Siellä Kulttuuria kaikille -palvelu on toiminut vuodesta 2013 näihin päiviin saakka Rita Paqvalénin luotsaamana.
Aika astua sivuun
Polarisoituvassa Suomessa Kulttuuria kaikille -palvelua tarvitaan ehkä kipeämmin kuin koskaan. Palvelun alla toimii Kaikukeskus, jonka Kaikukortti mahdollistaa vähävaraisillekin pääsyn kulttuurin ääreen.
”Ihmisillä on hätä, koska rahoituksesta leikataan. Kulttuuria kaikille -palvelu pyrkii lisäämään solidaarisuutta ja oikeudenmukaisuutta”, Salovaara sanoo.
Kulttuuria kaikille -palvelu on antanut äänen marginaaliin jääneille. Tänä syksynä päättyi Maija Karhusen luotsaama Tilaa taiteilijuuteen -hanke, jonka osana valmistui taiteilijoiden kokemuksia avaava tärkeä teos Onko maailma valmis? Kirjoituksia taiteesta ja vammaisuudesta. Salovaara pitää sitä hyvin merkittävänä.
Toisena viimeaikaisena onnistumisena hän nostaa esiin vammaishistoriakuukauden, joka järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Yhtenä keskeisenä kumppanina oli Kansallisgalleria.
”Vaikeuksia oli vaikka kuinka, mutta yhteistyöllä saimme tapahtuman toteutettua. Tukilinja oli merkittävänä apuna”, Salovaara kiittää.
”Toivon, että tämä oli lähtölaukaus junalle, jota ei voi enää pysäyttää.”
Vaikka maailman rytinä ja ryske vain kiihtyy, Sari Salovaara malttaa astua sivuun.
”Nyt voi valita, mihin haluaa keskittyä. On aikaa arvokkaalle läsnäololle puolison ja eläinten kanssa”, hän hymyilee haikeana.
Suomenhevonen odottaa tallilla, vierellä kulkee nuori avustajakoira Elli ja kanalassa kotkottavat vanhat kanat, eläkkeellä kuten emäntänsäkin.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 1/2025.
