Yksinäisyys voi muuttua oravanpyöräksi
Maaria Laiho kirjoittaa kolumnissaan yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja mielenterveyden ongelmista, jotka voivat kaventaa elämää huomaamatta. Jo yksi turvallinen ystävyys tai aito kohtaaminen voi kuitenkin rikkoa kierteen.
Yksinäisyys on monen riesa. Se on lisääntynyt vuosien mittaan, kun on siirrytty pois entisaikojen perhekeskeisestä elämäntyylistä, jossa saman katon alla saattoi asua koko suku. Nykyään monet asuvat yksin kerrostalossa, ja yhteydenpito sukulaisiin voi olla hyvinkin vähäistä.
Syrjäytyminen ja ulkopuolisuuden tunne ovat tämän päivän vitsauksia. Joskus oma elämä poikkeaa niin kutsutusta normaalista arkielämästä, jossa käydään töissä, hoidetaan lapsia ja vietetään aikaa perheen kanssa.
Töihin ei enää pääse ilman koulutusta, sukulaisia ei oikein ehkä nähdä ja parisuhteen muodostaminen on hankalaa, sillä ihmiskohtaamisia on vähän. Lisäksi sairaudet eristävät ihmistä. Mielenterveyden ongelmat ovat yksi osasyy yksinäisyyteen. Psyykkiset sairaudet aiheuttavat ulkopuolisen olon, kun ei kykene töihin, kavereita ei ole tai niiden tapaaminen on estynyt sairauden oireiden vuoksi. Julkisissa tapahtumissa ei taas tule käytyä, sillä sairaus saattaa poistaa juuri sellaiset tapahtumat kalenterista.
On vaikea löytää oikeita ystäviä. Sellaisia, jotka pysähtyvät hetkeksi, kuuntelevat ja ymmärtävät. Jos poikkeaa laumasta, joutuu kokemaan syrjintää. Syrjintä alkaa jo alakoulussa. Jos vähänkin on erilainen kuin muut, saatetaan ruveta kiusaamaan. Tämä puolestaan aiheuttaa traumoja. Onneksi syrjintä ei useinkaan jatku aikuisiällä.
Työpaikoilla on haastavaa, jos on mielenterveyskuntoutuja. Silloin joutuu ottamaan aika usein vapaata töistä oireiden vuoksi, mitä ei katsota hyvällä. Se taas johtaa siihen, että joutuu silmätikuksi ja saa vielä pahimmassa tapauksessa potkut. Se lannistaa etenkin silloin, jos tällainen kiertokulku jatkuu vuosia. Yrittää, muttei onnistu. Tulee tunne, ettei kelpaa ja että on jotenkin huono ja epäonnistunut – se vaikuttaa mielenterveyteen negatiivisesti. Se on oravanpyörä. On kova halu tehdä töitä, mutta joka kerta sairaus pilaa kaiken.
Kännykät ja sosiaalinen media ovat varmasti auttaneet jonkin verran yksinäisyyteen, mutta oikeat ihmiskohtaamiset saattavat silti puuttua. Sitten on tietysti ihmisiä, jotka viihtyvät parhaiten juuri yksin. Mutta kyllä hekin tarvitsevat toisinaan sosiaalisuutta. Jotkut pärjäävät muutamalla ystävällä, kun taas toiset ystävystyvät helposti ja heillä on monta hyvää ystävää. Sitten ovat ne, joilla on kissa. Minusta varmaankin tulee mummo, jolla on kissa. Maukulaiset ja vuhkiaiset (koirat) tuovat iloa monen yksinäisen elämään.
Mitä sitten pitäisi tehdä yksinäisyydelle? Itse uskon, että jo yksi hyvä ystävä riittää rikkomaan yksinäisyyden oravanpyörän. Pitää yrittää kommunikoida mukavien, empaattisten ihmisten kanssa. Ystävän voi löytää kansalaisopiston tunneilta tai muusta harrastuksesta, koirapuistosta tai vaikkapa kauppareissulta. On pidettävä silmät auki ja oltava itsekin avoin kohtaamisille.
Sukuaan ei voi valita, mutta sen kanssa olisi hyvä tulla toimeen. Deittisovellukset ovat yleistyneet, mutta en usko niiden turvallisuuteen. Kannattaa etsiä kumppania ihan oikeasta elämästä. Yksinäisyyteen auttaa myös ajattelutapa, jossa todetaan vain, että ”on paljon muitakin yksinäisiä, en ole ainoa”. Eli ajatellaan laajemmalla mittakaavalla.
On ikävää, että mielenterveyden sairaudet ovat edelleen asia, jota hävetään ja josta ei saisi puhua. Ja kun ei ymmärretä näitä sairauksia, niin ihmiset ovat epäluuloisia ja jopa ilkeitä. On kuin olisi leima otsassa: ”Sairas, epäkelpo, vaaraksi muille”. Yleistetään kaikki mielenterveyskuntoutujat. Ei muisteta, että oikealla hoitotasapainolla, lääkityksellä ja terapialla voi voinnin saada melko hyväksikin.
Monesti luullaan, että mielenterveysongelmat tarkoittavat vaaraa. Mutta yleensähän se menee juuri päinvastoin: esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ovat usein hyvin empaattisia ja luovia, urakeskeisiä ja aikaansaavia ihmisiä. Jotkin autistiset taas ovat tunnettuja vaikkapa rehellisyydestään. Hienoja piirteitä siis. Asioista pitäisi vaan puhua enemmän, jotta epäluulot haihtuisivat.
Maaria Laiho on kekseliäs ja empaattinen monialataiteilija, urheilija ja mielenterveyskuntoutuja. Hän on julkaissut herkkiä runokirjoja ja jännittäviä novelleja sekä pitänyt monia ekspressionistisia taidenäyttelyitä. Laiho edustaa kaikella tekemisellään rohkeaa naiskuvaa, joka ei pelkää avata suutaan.
