Diagnoosi, joka valaisi vuosien sinnittelyn
Voiko olla ADHD, jos on selvinnyt tohtoriopintoihin asti? Onko silloin edes ”ansainnut” diagnoosia, pohtii Johanna Kaitsalmi kolumnissaan. Hänen oma ADHD:nsa selvisi vasta työuupumuksen myötä – siinä kohtaa, kun opiskelu ei enää ollut helppoa ja strukturoitua.
Kun uuvuin, olin tehnyt väitöskirjaa jo monta vuotta. Siinä sivussa olin perustanut yhden yhdistyksen, jossa toimin puheenjohtajana, jäsenkirjeiden kirjoittajana, somevastaavana, kotisivujen sisällöntuottajana, koulutustyöryhmän vastaavana, tutkimusklubien toteuttajana, lehden päätoimittajana – ja muuta pientä. Uupumuksen myötä masennus ja ahdistus saivat aivoni valtaansa. Sitä ennen olin jo sairastunut refluksitautiin, joka sekin on stressiperäinen sairaus. Jäin sairaslomalle (joka venyi vuodeksi) ja hakeuduin Kelan kolmevuotiseen psykoterapiaan. Mikään näistä ei silti ollut ratkaiseva tekijä neurotyyppini tunnistamiselle, vaan se, kun siskoni näistä puhuessamme kysyi: ”Siis etkö sä tiedä, että sulla on ADHD?”
En tosiaan tiennyt. Huvittavaa kyllä, olinhan aiemmin työskennellyt monia vuosia lastenneurologian osastolla, jossa ADHD oli melko yleinen diagnoosi. Mutta ADHD-tyypit olivat tietysti niitä ylivilkkaita pikkupoikia, enkä minä ollut sellainen lapsenakaan – en ylivilkas, enkä poika. Sen sijaan autistilapsiin olin aina tuntenut jonkinlaista syvempää yhteyttä, ja tunnistanut niitä piirteitä itsessäni. Vastasinkin siskolle: ”Jaa, mä olen aina ajatellut olevani ennemminkin asperger.”
Kun aloin pohdiskella asiaa, totesin, että ADHD ilman sitä H:ta eli usein ylivilkkautena pidettyä hyperaktiivisuutta voisi kyllä kuvatakin olemistani. Eihän minulla lapsena koulussa tai harrastuksissa ollut vaikeuksia, kun kaikki oli siellä aika helppoa ja olin hyvätapainen sekä ystävällinen. Opettajat eivät harmistuneet, vaikka tylsistyessäni luinkin romaania pulpetin kannen alla, eikä kuoronjohtaja hermostunut, kun iltaisin harjoituksissa lauoin näsäviisauksia ja keikuin tuolilla.
”Jo nuorena muistini ja toiminnanohjaukseni olivat paljolti muistilappujen varassa.”
Ehkä piirteeni eivät nuorena tulleet häiritsevästi esiin myöskään siksi, että harrastukset tekivät elämästäni todella strukturoitua. Ehkä monen vuoden soittotunnit, kuoro ja orkesteri myös vaikuttivat aivoihin suotuisalla tavalla, niin kuin tutkimukset sanovat niiden tekevän.
En kuitenkaan ollut ajatellut, että minulla olisi vaikeuksia keskittyä. Eihän kaikkia ohjeita tarvitse kuulla, jos on taitava tarkkailemaan, mitä muut tekevät tai jos uskaltaa kysyä. Ja minähän rakastin jo lapsena kirjojen lukemista ja saatoin uppoutua siihen hommaan koko päiväksi (niin – nyt tiedän, että sitä voisi kutsua hyperfokukseksi). Koulutehtäviin olin aina (viimeistään pakon edessä) pystynyt motivoitumaan tarpeeksi (ja motivoituneenahan sitä pystyy mihin vain!). Paitsi että käsityöt ja piirustukset tuppasivat jäämään kesken, kun annettu aika ei riittänyt. Ja vaikken pidä sotkuisuudesta, työpöytää on aina ollut mahdotonta saada pysymään järjestyksessä.
Siirtymätilanteetkin ovat aina olleet hankalia, aloittaminen on hankalaa ja lopettaminen on hankalaa. Lisäksi kaikkien aistien herkkyydet ovat aiheuttaneet runsaasti säätämistä. Jo nuorena muistini ja toiminnanohjaukseni olivat paljolti muistilappujen varassa. Niissä asioissa, jotka eivät motivoi, toiminnanohjaukseni on edelleen aivan hukassa (kyllä, pussiperunamuussin ohje pitää lukea joka kerta uudelleen) ja vitkastelu on ajoittain massiivista. Vaikka sitten kun ryhdyn, saan ihan valtavasti aikaan. Ideoista ei ainakaan ole puutetta! Ja minusta löytyvät myös nämä ADHD-neurotyypille ominaiset puolet: luovuus, empaattisuus, vahva oikeudentaju ja halu muuttaa maailmaa.
Diagnoosia selvittääkseni hakeuduin yksityiselle lääkärille, joka yksityiskohtaisiin muistiinpanoihin perustuvan kuvaukseni perusteella totesi vain muutaman lisäkysymyksen jälkeen, että DIVA-haastattelu kannattaisi tehdä ja siihen tarvittaisiin kaksi käyntiä. Niiden perusteella sain sitten ADHD-diagnoosin. Olin halukas kokeilemaan ADHD-lääkitystä, mutta siinä vaiheessa selvisi, että yksityisen lääkärin määräämiä ADHD-lääkereseptejä ei uusittaisi julkisella puolella. Siihen minulla ei olisi ollut varaa, joten päädyin jonottamaan vuoden ja pääsemään sitten julkisen puolen diagnoosiprosessiin. Miten älytöntä yhteiskunnan voimavarojen tuhlausta, että muu ei ollut mahdollista!
Julkisella puolella diagnoosiprosessi oli huomattavasti perusteellisempi ja siinä suljettiin pois myös persoonallisuushäiriöt, mielialahäiriöt ja muut vastaavat. Prosessi päätyi kuitenkin aivan samaan lopputulokseen: diagnoosiksi sain ADHD:n (tarkkaamattoman muodon, jota aiemmin kutsuttiin ADD:ksi).
Molemmat tahot totesivat myös autismiin viittaavia piirteitä, mutta niitä ei riittänyt diagnoosiksi asti. Itse miellän olevani nimenomaan AuDHD eli sekoitus eri neurotyyppejä. Se on toisaalta hankalaa, kun eri puoleni saattavat olla ristiriidassa keskenään tai toinen puoli voi näkyä enemmän ulospäin kuin toinen, joka silti myös selittää tapaani kokea ja toimia. En ole vapaa sellaiseen huolettomaan heittäytymiseen, mikä monelta ADHD-tyypiltä sujuu luonnostaan, kun minun mieleni vaatii huomioimaan ihan kaikki tilanteeseen mahdollisesti vaikuttavat seikat. Toisaalta neurotyyppien yhdistelmä on valtava vahvuus, koska järjestelmällinen puoleni keksii keinoja monimutkaisen mieleni aisoissa pitämiseen ja toisaalta luova joustavuus estää kangistumasta kaavoihin.
Välillä kärsin huijarisyndroomasta ja epäilen, etten olisi edes ”ansainnut” diagnoosia, kun kerran selvisin väitöskirjaopintoihin asti ilman suurempia ongelmia. Toisaalta: eivätkös muutkin ADD-tyypit saa diagnoosinsa vasta siinä kohtaa, kun haasteet ylittävät selviytymiskeinot? Jos tämä ylitys aiheuttaa isoja terveysongelmia ja työkyvyn menettämisen vuodeksi, on ehkä yhteiskunnankin kannalta järkevää löytää ja nimetä sen takana oleva asia. Henkilökohtaisesti olen erittäin kiitollinen diagnoosista, koska se on ohjannut minut löytämään itselleni sopivia selviytymiskeinoja. Mutta niistä lisää toisella kertaa!
Johanna Kaitsalmi on tutkija, kouluttaja, yrittäjä, sairaanhoitaja, kuntouttaja ja neurovähemmistöläinen. Tutkijana hän yhdistää hoitotieteen ja lapsuudentutkimuksen osaamistaan vammaistutkimukseen. Kaikissa rooleissaan häntä kiinnostaa se, mikä mahdollistaa ihmisten kohtaamista ja omannäköistä elämää.
