Passitornista pudonnut Hannu S. Laine: ”Metsästyksestä en luovu”
Voiko pyörätuolin käyttäjä harrastaa metsästystä? Jos on tahtoa, löytyy keinotkin, tietää Hannu S. Laine. Hän halvaantui metsästysonnettomuudessa kymmenen vuotta sitten.
Sen piti olla aivan tavallinen päivä, yksi tuhansista samanlaisista. Hannu S. Laine, eläköitynyt liikkeenjohdon konsultti, kiipesi ase selässä passitorniin hausjärveläisen pellon laidalla ja asettui odottamaan supikoirien tuloa. Supikoirien metsästys on tärkeää riistanhoitotyötä. Tämä koko Suomeen levinnyt vieraslaji haittaa lintujen pesintää.
Jotain odottamatonta tapahtui, ja puoli tuntia myöhemmin Laine heräsi poski maassa. Hän ei pystynyt nousemaan ylös. Onneksi puhelin oli taskussa, ja Laine sai soitettua apua. Hänet kiidätettiin Kanta-Hämeen keskussairaalaan Hämeenlinnaan ja sieltä Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Seuraavana päivänä hänet leikattiin ja sitä seuraavana päivänä kirurgi totesi, että Laineen kävelyt oli kävelty.
– Kolme selkänikamaa oli kappaleina, Laine muistelee.
Kohtalokkaasta päivästä on nyt kulunut kymmenen vuotta, ja perspektiivi elämään on laajentunut enemmän kuin edeltävinä vuosikymmeninä yhteensä.
– Oli hyvä heti alkuun saada selvät rajat jatkoelämälle. Olen perusasenteeltani fatalisti. Se tulee elämässä mikä on tullakseen, ja sen kanssa pitää elää. En paljoakaan miettinyt sitä, että pitikö tämän käydä juuri minulle.
”Se tulee elämässä mikä on tullakseen, ja sen kanssa pitää elää.”
Sen sijaan Laine alkoi suunnitella, miten loppuelämästä tulisi mahdollisimman hyvä. Finlandia-hiihdot, ratsastusvaellukset ja koskenlaskut olivat taakse jäänyttä elämää. Mutta ampumaan Laine tiesi pystyvänsä. Metsästyksestä ei tarvitsisi luopua.
Ensilaukaus postilaatikolta
Onnettomuuden jälkeen Laine vietti kaksi kuukautta TAYS:n neurologisessa kuntoutuskeskuksessa. Se oli käänteentekevä paikka.
– Fysioterapeutti Jarkko Pekkala opetti minulle pyörätuolielämän parhaat tekniikat muun muassa siirtymisiin, pyörätuolin käyttöön ja pukeutumiseen monien toistojen ja tiukan prässin avulla. Nimitinkin hänet orjapiiskuriksi, Laine muistelee huumorilla.
– Opin, että liikkumisessa voima ei ole tärkeintä, vaan oikean suoritustekniikan hallinta. Jarkko lupasi melko lailla alkuvaiheessa, että sieltä lähtiessäni suoriudun kaikista normaaleista arjen tehtävistä ilman apua. Sen lupauksen hän piti.
Pekkala ymmärsi asiakkaansa elämäntyyliä. Hän järjesti Laineelle muun muassa Strickerin nokkapyörän, joka helpottaa pyörätuolilla liikkumista sorateillä ja epätasaisilla alustoilla. Laine viritti myöhemmin nokkapyörään varustekorin ampumaratareissuja varten.
Kuntoutuksen jälkeen Laine joutui asumaan pari kuukautta kunnan vanhainkodissa, sillä kunta viivytteli asunnon välttämättömien muutostöiden kanssa. Helmikuussa 2015 Laine palasi kotiin pitkäksi venyneeltä syksyiseltä supikoirajahdiltaan.
Samana viikonloppuna metsästyskaverit olivat virittelemässä rusakkojahtia Laineen kodin lähelle. He ehdottivat, että Lainekin asettuisi passiin postilaatikkonsa lähelle. Se tunnettiin hyvänä passipaikkana. Laine ei kuitenkaan päässyt pois kotoaan, koska hissi oli vielä asentamatta.
– Kaveri ilmoitti, että kantajat hoidetaan paikalle. Niin sitten istuin pyörätuolissani passissa, Laine kertaa.
Ei aikaakaan, kun ajokoiran ajama rusakko pomppi tähtäimeen. Uusi elämä alkoi näpsäkällä riistalaukauksella.
15 000 haulikonlaukausta myöhemmin
Pyörätuolin myötä Laineen metsästysharrastus sai aivan uusia sävyjä. Kuntoutus ulottui myös ampumatekniikkaan. Erityisesti haulikkoammunnassa asetta pitää liikuttaa nopeasti. Laine joutui harjoittelemaan uuden ampumatekniikan. Vanhasta tekniikasta pois oppiminen oli hankalinta. Koska keskivartalon lihakset eivät toimi, Laine vyöttää itsensä tuoliin tiukasti.
– Siitä huolimatta joskus takapuoli muljahtaa johonkin suuntaan ja aiheuttaa pummin, jos sattuu laukaisemaan juuri silloin.
Kymmenessä vuodessa Laine on ampunut yli 15 000 haulikonlaukausta ja 2 000 kiväärinlaukausta.
– Nyt olen lähes samalla tasolla, mihin pääsin ennen muutamalla sadalla vuosittaisella laukauksella.
Metsästyksessä kenties tärkein varuste on Polaris Ranger -merkkinen rattimönkijä, jolla Laine voi liikkua hankalassakin maastossa. Siinä on myös pieni lava, jolla riistaa voi kuljettaa. Laineen ystävä oli saanut merkin maahantuojalta vinkin, että eräältä Sydän-Savossa toimivalta kauppiaalta sai tilattua invavarusteltuja mönkijöitä. Hankinta laitettiin vireille heti kevättalvella 2015.
– Kauppias, kaverini ja minä suunnittelimme pari tuntia lisävarustepakettia. Kallein niistä oli pyörätuolinostin. Kun myyjä toi valmiin laitteen kotiini, kokeilin heti, onnistuuko siirtyminen suunnitellusti. Onnistui se, Laine muistelee.
Perusratkaisu oli niin onnistunut, ettei Laine keksi mönkijässä mitään paranneltavaa kymmenen vuoden jälkeenkään.
– Toki olen tehnyt pieniä muutoksia: lisännyt maavaraa isommilla pyörillä ja alustan korotuspalikoilla, asentanut tehokkaat lisävalot ja pidennyksen lavaan, että siihen saa kerralla kolme peuraa kyytiin.
Vammaisystävällinen lainsäädäntö
Kuntoutuksen aikana Laine tutustui mieheen nimeltä Jukka Tala, jonka firma Talart Oy valmistaa laadukkaita, räätälöityjä pyörätuoleja. Yritys myös asentaa ja myy lisävarusteita pyörätuolinkäyttäjien kulkupeleihin. Myyntimiehenä Tala tunnisti heti Laineen tarpeet. Hänen kehotuksestaan Laine hankki Saksasta käytetyn nelivetoisen Mercedes-Benz Viton. Talartissa siihen asennettiin Braunin Swing Away -hissi ja melkoinen määrä muita invavarusteita.
– Se on minun kaltaiselleni paras ratkaisu, mitä maailmasta saa. Pystyn liikkumaan autolla helposti, turvallisesti ja täysin itsenäisesti missä vain. Olen myös käyttänyt sitä kylmillä ilmoilla metsästyksessä. Olen ampunut autosta ainakin pari peuraa ja muutamia rusakoita, Laine kertoo.
Metsästyslaki kieltää autosta ampumisen, mutta laki huomioi myös poikkeustapaukset. Laineen mielestä metsästykseen liittyvä lainsäädäntö onkin hyvin vammaisystävällinen. Esimerkiksi Riistakeskuksella on lain nojalla oikeus myöntää vaikeasti liikuntavammaiselle lupa liikkua moottoriajoneuvolla aseen kanssa maastossa, ampua ajoneuvosta ja tietenkin kuljettaa asetta mukana kulkuvälineessä. Maastoliikennelaki puolestaan turvaa vaikeasti liikuntavammaiselle henkilölle oikeuden kulkea maastossa moottoriajoneuvolla ilman maanomistajan lupaa.
– Liikuntavammainen saa siis ajella vapaasti metsissä ja pelloilla autoilla, mönkijöillä ja moottorikelkoilla ilman lupia. Tietenkin pitää huolehtia siitä, että ajelusta ei aiheudu vahinkoa maanomistajalle, eli pelloille voi mennä vasta, kun sato on korjattu, Laine summaa.
Esteettömyys palvelee kaikkia metsästäjiä
Laine metsästää pääosin ajojahdeissa passimiehenä ja kyttäämällä eli päivystämällä riistan liikkeitä sopivassa paikassa. Kun tähtäimeen osuu jänis ja riistalaukaus onnistuu, Laine siirtyy mönkijällä saaliin viereen ja poimii sen maasta noukintakouralla.
Jänis on kevyt otus käsiteltäväksi. Sen Laine suolistaa, nylkee ja paloittelee kotona, kuten aina. Hausjärvellä on hyvä peurakanta, kuten monin paikoin Etelä-Suomessa. Joskus kyttäys palkitaan valkohäntäpeuralla. Silloin Laine tarvitsee ystävien apua.
– Ennen kytälle lähtöä on syytä varmistaa, että joku kaveri ehtii töihin, jos kaato tulee. Minulle on rasittavaa se, että pitää pyytää apua, mutta sille en voi mitään. Näin on pärjätty, kiitos hyvien ystävien.
Pyörätuolin käyttäjät ovat jonkinlainen harvinaisuus metsästäjien joukossa, mutta väestön ikääntyessä esteettömyys palvelee kaikkia harrastajia.
Väestön ikääntyessä esteettömyys palvelee kaikkia harrastajia.
– Esteettömyyden parantaminen on hyvin pitkälti metsästysseurojen käsissä, koska seurat rakentavat ja hoitavat metsästykseen liittyviä fasiliteetteja: ampumatorneja, kyttäkoppeja, nylky- ja paloittelutiloja. On toki mahdollista tehdä esimerkiksi esteetön kyttäkoppi, mutta on mahdoton vaatimus tehdä kaikki kyttäkopit esteettömiksi, Laine toteaa.
– Kun voin ihan hyvin kytätä autossa tai mönkijästä, niin en ole koskaan edes ajatellut, että minulle pitäisi tehdä esteetön kyttäkoppi.
Helmipöllön katse
Laine on toiminut valtakunnallisen riistaneuvoston puheenjohtajana ja julkaissut kirjan nimeltä Suomalaisen metsästyksen tulevaisuus. Hän on luonnollisesti myös Riihimäen Metsästysmuseon hallituksen varajäsen ja muutenkin aktiivisesti mukana toiminnassa. Sanomattakin on selvää, että metsästys on hänelle elämäntapa. Ensimmäinen saalis oli alle 10-vuotiaana ammuttu räkättirastas noin 70 vuotta sitten.
– Isämme osti veljelleni ja minulle ilmakiväärin äitimme kauhistukseksi. Ensin sillä ammuttiin isän valvovan silmän alla, mutta aika pian pääsimme lähimetsään räksäjahtiin. Tämähän on nykyisin laitonta touhua ja oli ilmeisesti silloinkin. Rikoksen voi nyt tunnustaa, kun se on vanhentunut aikoja sitten, Laine hymähtää.
Ensimmäinen oikea riistalaukaus kohdistui rusakkoon 16–17-vuotiaana. Ampumakoulutusta Laine sai maineikkaalta Ole Melartilta, joka sattui asumaan samoilla kulmilla Hausjärven Lavinnossa. Ilmavoimien aseteknikko Melartilla oli sormensa pelissä toisen maailmansodan aikana, kun Suomen 31 hävittäjää ampuivat alas yhteensä 1 800 viholliskonetta.
Luontoelämykset ja läheinen suhde luontoon ovat monelle metsästyksen kulmakiviä. Niin Laineellekin. Kun häneltä kysyy mieleenpainuvinta metsästystapahtumaa, hän kertoo eräästä illasta 30 vuoden takaa. Peuroja kyttäämässä ollut Laine istui sen ajan ”passitornissa” eli suureen koivuun 3–4 metrin korkeudelle köytetyllä pikkuruisella istumalavalla. Siinä ei ollut mitään kaiteita eikä ampumatukia.
– Olin istunut lavalla jo varmaan pari tuntia ja ilta alkoi hämärtää. Silloin eteeni oksalle pyrähti helmipöllö. Katselimme toisiamme silmästä silmään noin metrin etäisyydeltä. Pöllö kallisteli päätään puolelta toiselle ja vilkaisi muutaman kerran ympärilleen, Laine kertaa.
– Minä en uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin edes hengitin. Muutaman minuutin se siinä ihmetteli ja lensi sitten pois. Peura jäi sinä iltana saamatta, mutta jäihän illasta ainutkertainen muisto.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 4/2025.
