Karoliina Olkkonen on tehnyt monenlaista palkkatyötä. Siitä huolimatta hän on aina välillä pudonnut lähes palkattomaan työtoimintaan, josta hänellä ei ole mitään hyvää sanottavaa.
Vaikka Merja-tädin puheista on jo pitkä aika, muistaa Karoliina Olkkonen hänen sanansa edelleen. Kun Olkkonen oli pieni, täti painotti usein, että ihmiselle on miltei elintärkeää ansaita oma toimeentulonsa.
Olkkonen myös kasvoi yrittäjäperheessä, jossa työlle antautumista arvostettiin. Äiti kuoli, kun Olkkonen oli aivan pieni, mutta yrittäjäisä ja rakas äitipuoli tekivät töitä olan takaa. Myös pikkusiskosta Susannasta on tullut yrittäjä.
Olkkosen ammatillinen ura on mittava. Nyt 33-vuotiaana hänellä on palkkatyökokemusta vanhusten parista, päiväkodin keittiöstä, hampurilaispaikan siivouksesta ja erilaisista juontamishommista. Hän on ollut myös töissä huoltoasemalla sekä sähkölaitoksella postittamassa kirjekuoria.
Viime vuosina hän on työskennellyt palkkiopohjaisesti Kehitysvammaliitossa, jossa hän on ollut muun muassa suunnittelemassa kehitysvammaisten työllistymistä sekä kasvona edustustehtävissä.
Vaikka viime vuosina sairaus on tehnyt paljon hallaa, ei Olkkonen silti halua missään tapauksessa luovuttaa. Hän haluaa olla osallisena yhteiskunnassa, ja luontevimmin se käy työn kautta.
”En halua jäädä sairauden vangiksi. Parhaita esikuvia ovat opettajat ja työkaverit, nyt siis Kehitysvammaliiton väki.”
Tämänkö arvoinen olen?
Avotyötoimintaa Olkkonen pitää kirosanana. Kun hän meni ensimmäiseen avotyöpaikkaansa, selvisi vasta myöhemmin, että päivän huhkinnasta palkkaa tuli yhdeksän euroa.
”Isä totesi, että eihän sillä saa edes lounasta.”
Kun ihminen tajuaa, miten vähän hänelle maksetaan, se vaikuttaa myös itsetuntoon – tämän arvoinenko olen?
”Muistan miettineeni, että tämä on väärin, mutta miten pääsen tästä pois”, Olkkonen puuskahtaa.
Koko hänen elämänsä on ollut poukkoilua oikean palkkatyön ja avotyön välillä.
”Olen kuitenkin pitkin hampain ottanut vastaan myös avotyötoiminnan, koska on tärkeää saada jotain ansioluetteloon, ja on tärkeää, ettei ole jouten. Siitä olen kuitenkin pitänyt huolen, että pääsen töihin keittiöön, jotta koulutuksessa hankitut taidot eivät pääse unohtumaan.”
Siivoustyökin sopii. Se käy kuitenkin jalkojen päälle, ja ongelmana on myös se, että kun päivän siivoaa, jää oma koti helposti siivoamatta.
Perhe apuna
Tällä hetkellä Olkkonen asuu tuetussa asumisyksikössä Herttoniemessä. Vuonna 2020 omilleen muuttamisen jälkeen rahantarve kasvoi, ja kunnon toimeentulo olisi ollut elintärkeää.
”Kun rahat loppuivat, onneksi perhe auttoi.”
Vuonna 2016 vielä kotona asuessaan Olkkonen sai ensimmäisen palkallisen työnsä vanhusten hoitokodista, jossa hän siivosi ja tiskasi. Hän tykkäsi työstään ja talouskin tuli kuntoon.
”Vaikka kunto joutui koetukselle, se oli kuitenkin elämäni kulta-aikaa. Ei tarvinnut jokaista senttiä laskea, ja joskus saattoi ostaakin jotain ihan vain mielen mukaan. Kavereiden luokse saattoi matkustaa toiselle puolelle Helsinkiä ilman että lähtö tyssäsi matkalipun suuruuteen.”
Sitten palkkatuki loppui, ja samalla loppui työkin. Olkkonen palasi takaisin Nurmijärven työkeskukseen eli omien sanojensa mukaan nollapisteeseen.
”Se oli epätodellista ja kaameaa. Sitä paitsi se oli arvojeni vastaista”, Olkkonen muistelee.
”Sitä on alempiarvoinen ja huono. Eikä oikeasti yhteiskunnan jäsen. Työkeskuksessa tuli voimakas tunne, että tähän en jää. Mutta mihin sitten voin mennä?”
Luottamustyöt työllistävät
Lopulta sisar pestasi Olkkosen omistamalleen huoltoasemalle. Mutta huoltoasema paloi, ja Olkkonen palasi takaisin lähtöruutuun eli avotyöhön Rajamäen uimahalliin. Lähes palkatta.
Olkkonen näki sattumalta Kehitysvammaliiton ilmoituksen, jossa etsittiin kehitysvammaisia ihmisiä palkkatyöhön.
”Muistan, että ihan alussa matkustin paljon, kun työ alkoi. Seuraavana päivänä mentiin Tampereelle, sitten Kouvolaan ja Turkuun. Tuntui, että ihmisarvoni oli palannut takaisin.”
Tällä hetkellä Olkkosta työllistävät myös monet luottamustoimet: Vernerin johtoryhmä, Ihmisoikeusliitto ja Valtakunnallinen vammaisneuvosto. Olkkonen on myös Väylä ry:n hallituksessa ja opiskelee media-alaa Keudassa.
”Olen välillä myös sairastanut vakavan työuupumuksen. Masentuneena sitä ehti miettiä, mitä ihan oikeasti haluaa elämässään tehdä.”
Hän haluaa antaa kasvot kehitysvammaisuudelle ja juontaa erilaisissa ohjelmissa.
”Haluan olla vammaisten ihmisten oikeuksien puolustaja”, Olkkonen sanoo.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 6/2025.
