Nuoren psyykkinen sairastuminen herättää vanhemmissa hätää, syyllisyyttä ja kysymyksiä tulevaisuudesta
Kun nuoren mielenterveys järkkyy, koko perhe joutuu myllerrykseen. Huoli nävertää koko ajan eikä sitä ole helppo jakaa. Kuka kuuntelee ja ymmärtää? Kenelle uskaltaa avautua? Nuortakin on suojeltava.
”Nuoreni käyttäytyy omituisesti. Ennen niin hyvin menestyvä nuori ilmoittaa,
ettei jaksa mennä kouluun. Hän sulkeutuu huoneeseensa, kieltäytyy tulemasta perheen kanssa mihinkään yhteiseen. Hän on lopettanut myös rakkaan harrastuksensa. Kun hänen kanssaan yrittää puhua, hän sulkeutuu täysin.”
Näin kuvailevat monet vanhemmat huolta aiheuttavia itsenäistyviä nuoriaan. Toisinaan kyse on aivan normaalista nuoruuteen kuuluvasta aivomyrskystä, kun nuori on vain matkalla kohti aikuisuutta. Mutta joskus on syytä huolestua.
Pirkanmaan omaisten järjestön FinFami Pirkanmaan toiminnanjohtajana Silja Lampinen on nähnyt vanhempien tuskan ja neuvottomuuden nuoren vakavan psyykkisen sairauden edessä.
Nuoren mielenterveyshäiriöt ovat yleistyneet. Tosiasia on kuitenkin, että vakavien mielenterveyshäiriöiden, kuten skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriöitten, määrä on pysynyt ennallaan. Sen sijaan masennus-, ahdistuneisuus- ja syömishäiriöoireilut ovat lisääntyneet.
Lampinen on tavannut ja tukenut itsemurhavaarassa olevia nuoria ja heidän vanhempiaan, karkailevia nuoria ja heidän vanhempiaan, huumenuoria ja heidän vanhempiaan. Lampinen tuntee kentän.
– Vanhemmat ovat hädissään, he ovat epätietoisia ja potevat syyllisyyttä. Huoli on läsnä jatkuvasti: se herättää öisin ja tunkee tajuntaan heti aamulla, tuikkii työpaikan palavereissa ja yllättää kesken ystävien tapaamisen. Vanhemmat ovat kuvailleet, että se on kuin rintaa puristava käsi, joka ei jätä rauhaan hetkeksikään.
Vaikenemisen kirous
Pahinta Lampisen mukaan on se, että vanhempi ei kykene jakamaan huoltaan. Vaikka mielenterveyden häiriöistä puhutaan paljon enemmän kuin ennen, silti oman nuoren vaikeuksista helposti vaietaan.
– Miten kertoa työtovereille, ystäville tai edes omille sukulaisille, että hei, meillä ei menekään niin kuin pitäisi. Raastavaksi tilanteen tekee se, että ystävien ja naapurien nuoret tuntuvat kaikki etenevän elämässään. He kirjoittavat ylioppilaaksi, suunnittelevat opiskelemaan lähtemistä, ovat löytäneet kumppanin.
Vanhemmat kertovat myös pelkäävänsä, että saavat kuulla vääriä neuvoja: ”Sano sille, että ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä se siitä. Älä ole huolissasi”. Neuvot haavoittavat, koska ihmisillä ei ole käsitystä siitä, mitä kaikkea on jo yritetty.
– Kun vanhemmat viimein pääsevät omaisyhdistykseen, he ovat usein helpottuneita. Viimeinkin he ovat löytäneet ihmiset, jotka käyvät läpi samoja asioita. Ryhmässä itketään, mutta myös nauretaan yhdessä. Musta huumori kukoistaa ja toisten vanhempien neuvot ovat realistisia. Monet huokaavat, että voi kun olisin tullut aikaisemmin.
Perheen sisälläkään ei puhuta
Lampisen mukaan ongelma usein on, ettei perheen sisälläkään puhuta.
– Vanhempien voi olla vaikea keskustella keskenään lapsen oireilusta, koska näkökulma ja ratkaisuyritykset ovat erilaiset. Toinen puolisoista haluaa keventää mieltään puhumalla ja toinen vetäytyy kuoreensa. Myös perheen muille lapsille on vaikea puhua, koska ei oikein tiedetä, mitkä ovat oikeat sanat.
Salaisuus on kuitenkin läsnä koko ajan, ja se näkyy katseista ja eleistä. Yksi tuoli on tyhjä ruokapöydässä, yhden huoneen ovi on aina kiinni.
Kun yksi sairastuu, koko perhe on vaarassa sairastua.
Tieto sairauksista ja hoidoista on lisääntynyt valtavasti. Faktaa on, mutta miten selvitä tunteista: neuvottomuudesta, ahdistuksesta ja huolesta, jopa vihasta, Lampinen pohtii.
Mikä on nuoren tulevaisuus?
Myös huoli nuoren tulevaisuudesta on suuri. Kun on saatu vakava diagnoosi, kuten vaikka skitsofrenia, miten nuoren tulevaisuus rakentuu diagnoosin jälkeen? Pääseekö hän opiskelemaan, löytääkö hän kumppanin, muuttaako hän pois kotoa ja jos, niin mihin? Ja tärkein ja kipein kaikista, voiko hän olla onnellinen?
Kun terveet nuoret riuhtaisevat itsensä irti kodista, sairastuneella ei usein ole voimia eikä edes halua irtautumiseen. Miten saada itsenäistymään nuori, joka edelleen haluaa asua lapsuudenkodissaan? Entä miten vastuuttaa nuori, joka ei oikein tunnu kykenevän siihen?
Entä miten saada hoitovastainen ja sairautensa kokonaan kieltävä nuori hoitoon? Nuori ei omasta mielestään ole sairas, miksi häntä siis pitäisi hoitaa.
Yksi suuri ongelma on nuoren täysi-ikäisyys. Kun nuori on täyttänyt 18, vanhemmat eivät voi enää saada tietoa hoitohenkilökunnalta tämän asioista, jos nuori ei sitä tahdo. Jos nuori katoaa vanhemmilta, he voivat tehdä kadonneesta nuorestaan huoli-ilmoituksen.
Sosiaalityöntekijät etsivät nuorta ja kertovat, että nuori on löydetty, mutta nuoren olinpaikkaa tai hänen vointiaan heillä ei ole oikeutta ilmoittaa.
Juuri tämä vaihe on monelle vanhemmalle todella kova paikka.
Vanhemmat kantavat myös syyllisyyttä. Järki sanoo, että en ole syyllinen, mutta tunne sanoo toista. Vanhempi voi syytellä itseään ihan kaikesta: että on vaatinut liikaa tai liian vähän, on laittanut päivähoitoon liian varhain tai hoitanut kotona, on tai ei ole pakottanut harrastuksiin.
Vapauta itsesi
Sairauden myöntäminen on pitkä prosessi, ja kypsymisprosessissa on tärkeä hyväksyä, että kaikki ei palaa entiselleen ja että jotain on muuttunut. Silti voi elää hyvää elämää. Vanhemmat ovat itse kertoneet, että kaikki alkoi helpottaa, kun he viimein omaksuivat uudenlaisen suhtautumistavan elämään.
– Sairaudelle on annettava merkitys ja on ymmärrettävä, että sairastunut voi elää myös ihan tyydyttävästi ja kokea onnea. Myös perhe voi elää onnellisesti, vaikka yksi sen jäsenistä oirehtii. Sairauden ei tarvitse hallita koko elämää vaan on muutakin.
Vanhemmilla ja sisaruksilla on oma elämänsä. Heillä on oikeus onneen ja iloon ja omiin intohimoihin, Lampinen muistuttaa.
– Parhaimmillaan sairaasta lapsestaan irrottautunut vanhempi tekee palveluksen myös lapselleen. Ei kukaan halua olla toiselle taakka. On osattava päästää irti.
Näkymättömät sisarukset
Kun yksi lapsista sairastuu, vaarana on, että sisarukset häivyttävät omat tarpeensa ja muuttuvat näkymättömiksi. He eivät enää ilmaise tarpeitaan, koska eivät halua kuormittaa vanhempiaan.
FinFami järjestää toimintaa myös sisaruksille, jotka ottavat vastuuta liian varhain ja joista tulee tukijoita, kuuntelijoita ja kannattelijoita.
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 4/2026.
