Älä häpeä puolestani
Häpeä kuuluu ihmiselämään, mutta sen aiheet ja muodot muuttuvat ajan, kulttuurin ja kokemusten mukana. Kolumnisarjan avauksessa Rami Jokinen pohtii häpeää omassa elämässään, vammaisuuden kokemuksessa ja ympäröivässä yhteiskunnassa.
Kun Raamatun perushyveet usko, toivo ja rakkaus vaihdetaan käsitteisiin häpeä, pelko ja katkeruus, niin meininki alkaa vaikuttamaan elämältä. Kirjoituksillani en halua missään nimessä pilkata kristinuskoa, mitään muutakaan uskontoa tai uskovaisia. Tarkoitukseni on pohtia, miten käsitteet ’häpeä’, ’pelko’ ja ’katkeruus’ ovat vuosien saatossa näyttäytyneet omassa elämässäni ja vaikuttaneet sen suuntaan sekä koko ihmiskuntaan, sen selviytymiseen ja olemassaoloon.
Tästä alkaa kolmen kolumnin kirjoitussarjani, jonka aiheina ovat häpeä, pelko ja katkeruus. Toivottavasti hyppäät mukaan elämääni näiden kolumnien kautta. Ja jos et hyppää, niin häpeä! Tai ainakin pelkää ja katkeroidu. Ensimmäisenä käsittelyssä on häpeä.
Vuonna 2025 eri kirjajulkaisuiden myötä paljon esillä ollut teatterialan ammattilainen Jouko Turkka (1942–2016) julkaisi vuonna 1994 kirjan nimeltä Häpeä – Vaellusromaani. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta tuolloinen valitsija Tellervo Koivisto ei valinnassaan päätynyt kirjaan perustellen: ”Jos minä, vanhahko nainen, presidentin rouva palkitsisin hänet, kirjailija voisi ajatella, että se on häpeä.”
Luin kirjan tuoreeltaan ymmärtämättä siitä oikein mitään. Neljä vuotta myöhemmin luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä toimittaja Suna Vuoren tekemän Turkka-haastattelun, ja pääsin paremmin kiinni Turkan ajatuksenjuoksuun. Viimeistään siitä lähtien olen miettinyt vammaisuudesta juontuvaa häpeää omassa elämässäni, ja häpeää yleensäkin ihmiselossa.
Häpeän tunne on kaikille tärkeä ominaisuus ihmiseksi kasvamisessa. Terve häpeän puna kasvoillamme silloin kun olemme mokanneet, on merkki siitä, että tunne-elämämme on jiirissä ja pystymme tuntemaan myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Ihminen on usein itse oman elämänsä julmin kriitikko, ja näin asian on ehkä hyvä ollakin, kunhan siinäkin pysymme kohtuudessa.
Kuuntelusuositukset kolumnia lukiessa: Erika Vikmanin Häpeä ja The Rolling Stonesin Mother’s Little Helper.
Näkyvimmät lihassairaudesta johtuvat merkit kehossani ovat heikosta kasvoalueen lihaksistosta johtuvat kasvonilmeet sekä kompurointi. Hymyni näyttäytyy ulkopuolisille usein irvistyksenä, ja sen päälle kun lahjakkaasti vielä sotkeutuu jalkoihinsa, niin lajitoverit vetävät tästä helposti omat johtopäätöksensä, jotka saattavat erota omasta näkemyksestäni.
Usein istun sairauteni vuoksi selkä- tai käsinojista tukea hakien: ”Siinä se taas vaappuu kuin Jörn Donner -vainaa laiskimmillaan.” Itse en ole huomannut mitään outoa, mutta läheiseni ovat. Ulkonäköhäpeä on aiemmin ollut minulle arka asia. Tämä maailma on kauniiden ja rikkaiden, ja siinä ei säröjä sallita – ainakaan naamataulussa. Jopa hyvin läheltä olen saanut vihjauksia edullisista kasvokirurgien palveluista. Yritä siinä sitten näille virheettömille Luojan luomille kertoa, että etenevän sairauden ollessa kyseessä lopputulos saattaa parin vuoden päästä leikkauksen jälkeen olla entistä uniikimpi.
Häpeän tunne on opittua. Häpeää ja sen kulttuurisidonnaisuutta mietin erityisesti opiskellessani Kiinassa. Ero suomalaiseen häpeän tunteeseen tuli siellä selväksi. Kiinalaisten keskuudessa suurinta häpeää aiheutti esimerkiksi asettuminen omia vanhempia vastaan tai heidän luottamuksensa menettäminen. Häpeällistä oli myös Kiinan (maana) arvostelu tai hylkääminen. Joskus häpeätilanteet olivat myös ainakin näin jälkikäteen ajateltuna huvittavia: jos isonenä (kiinalaiset kutsuvat länsimaalaisia tällä hellittelynimellä) oli kaupungilla eksynyt ja kysyi oikeaa tietä kohteeseensa, niin kiinalainen saattoi ohjeistaa turistin minne tahansa lepikkoon. Se kun olisi ollut kiinalaiselle häpeä myöntää, ettei pysty asiassa auttamaan. Isonenät saivat taas hävetä, jollei syömäpuikkojen käyttö sujunut riittävän mallikkaasti.
Ajan mittaan häpeän tunteen kokeminen yhteiskunnassa muuttuu. Tänä päivänä voi sananvapauden nimissä huippupoliitikko nimitellä ja haukkua ketä tahansa millä nimellä tahansa ilman pienintäkään häpeän tunnetta. Ennen myös esimerkiksi varallisuuden näyttäminen koettiin häpeälliseksi. Nyt arvokkaan kellon tulee loistaa kirkkaasti ranteessa Eirasta aina Ivaloon asti.
Jokainen on oman onnensa seppä, joten köyhät ja sairaat ovat itse syypäitä ongelmiinsa, joita muutenkin liioittelevat laiskuudenpuuskassaan. Itse muistan häpeän tunteeni 1990-luvun alusta, jolloin ensimmäistä kertaa hain apteekista masennukseen määrättyä lääkitystä. Tänä päivänä työpaikan kahvihuoneessa saatetaan vertailla vastaavia lääkkeitä ja keskustella näiden ”mother’s little helpereiden” mahdollisista haittavaikutuksista.
Myös ajoittainen yksinäisyys, joka on mielestäni aiheutunut suurelta osin vammastani, on poikinut häpeän tunnetta. Yksinäisyys tai sen tunne lieneekin yleisesti yksi suurimmista ongelmista, joita vammaiset ja sairaat arkipäivässään kohtaavat.
Myös muiden puolesta voi hävetä. Tämä on kaikille tuttua jo siitä, että kykenemme jopa häpeämään sitä, että tosi-tv-ohjelmassa joku meille tuntematon ihminen mokailee tavallista reippaammin. Niin sanotut terveet vanhemmat voivat hävetä lapsiaan tai terveet kaverit erilaista lajikumppaniaan. Tämä on ehkä ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää.
Outous on erilaisuutta, ja siksi se koetaan vaaralliseksi. Ole mieluummin onnellinen uniikin läheisesi puolesta ja käännä häpeä terveeksi ylpeydeksi ja iloksi elämän moninaisuuden ilmentymisestä. Mutta mitä ikinä teetkin – älä koskaan häpeä toisen puolesta asioita, joissa ei hävettävää ole.
Toisinaan on vaikea ajatella, että sairauteni viimeistään tekee minusta täysin ainutlaatuisen olennon universumissa. Yksi hyvä keino päästä sairauden tai vamman aiheuttaman häpeän tunteen kanssa eteenpäin on keskustelut vertaisten kanssa. Sama pätee kaikkiin muihinkin ihmiselon ongelmiin. Ihminen on luotu isommassa tai pienemmässä ryhmässä eläväksi sosiaaliseksi olennoksi, joka kasvaa omaksi itsekseen lajitovereiden toimiessa peilinä. Yksin olemme vain epävireisesti heliseviä vaskia, joiden soitosta jää soolot ja komppaukset puuttumaan.
Rami Jokinen, 56, on melkein valmis vieraiden kielten opettaja ja melkein valmis ihminen, joka pitää syksystä, koirista, laulamisesta, lukemisesta, kirjoittamisesta sekä vapaaehtoistyöstä kansalaisjärjestöissä. Ja juuri nyt hän pitää myös omasta elämästään.
Kommentit/palaute: ramijokinen@yahoo.com
